Lokakuun 7. päivänä Gazan kaistaa hallitseva Hamas-puolue rikkoi sitä ympäröivän piiritysmuurin ja teki useita iskuja. Israelin hallitus on vastannut täydellä sotilasoperaatiolla. Molemmat osapuolet ovat kohdistaneet hyökkäyksiään siviileihin ja sotilaisiin, mutta näitä tapahtumia voidaan ymmärtää vain vuosikymmeniä kestäneen sorron ja etnisen puhdistuksen kontekstissa.

Tuolloin olimme juuri lopettamassa Jonathan Pollakin haastattelua, joka oli anarkisti Jaffasta — palestiinalaisesta kaupungista, jossa oli vielä viime aikoihin asti enemmistönä arabeja. Pitkään Anarchists Against the Wall -ryhmään ja muihin siirtomaavastaiseen solidaarisuuteen liittyviin toimiin osallistunut Jonathan tällä hetkellä odottaa vankilatuomiota aiemmin tänä vuonna tapahtuneesta mielenosoitustoiminnasta. Seuraavassa haastattelussa hän kuvailee, miten hän näkee tämänhetkisen eskalaation. Hän kertoo myös, miten Israelin oikeusjärjestelmä sortaa rakenteellisesti palestiinalaisia, selittää, miten palestiinalaisvankeja voidaan tukea, ja arvioi solidaarisuusponnistelujen tehokkuutta vuosien varrella.

Jos haluat lisää taustatietoa Israelin ja Palestiinan tilanteesta, voit aloittaa Israelin nykyajan anarkismin historiasta, tai raportistamme Haifan kansannoususta vuonna 2021 ja raportistamme Israelin yhteiskunnan sisäisestä poliittisesta konfliktista aiemmin tänä vuonna.

Toivomme voivamme kertoa Gazan antiauktoriteettien näkökulmista heti, kun onnistumme olemaan yhteydessä heihin. Tarjoamalla tämän tilan israelilaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle henkilölle emme tarkoita Israelin kansalaisten näkökulman ja persoonallisuuden keskittämistä, vaan pikemminkin sen osoittamista, että tilannetta ei voi pelkistää binääriseksi etniseksi konfliktiksi, aivan kuten olemme tehneet julkaistessamme venäläisten anarkistien näkökulmia Ukrainan hyökkäykseen. Yllä olevassa kuvassa, jonka on ottanut Oren Ziv/ActiveStills, mielenosoittajat polttavat renkaita Beitan kaupungissa.

---

Eskaloituvat väkivaltaisuudet

Lauantaina 7. lokakuuta, kun valmistauduimme julkaisemaan tämän haastattelun, Hamas teki koordinoidun iskujen aallon. Israelin hallitus on vastannut täydellä sotilaallisella hyökkäyksellä. Miten näet nämä tapahtumat sieltä, missä olet?

Tämä on historiallinen tapahtuma palestiinalaisten vastarinnassa Israelin kolonialismia vastaan, joka jatkuu edelleen. On liian aikaista sanoa, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten puhun mieluummin tilanteen yleisestä kontekstista kuin analysoin kehittyvää tapausta, kun yksityiskohdat ovat vielä epäselviä. Kaikki, mitä voisin sanoa nyt, voi olla vanhentunutta jo muutamassa tunnissa.

Varmaa on kuitenkin se, että karmeat päivät ovat käsillä.

Lyhyt versio tästä erityisestä tarinasta on, että Hamasin joukot onnistuivat murtautumaan Israelin Gazan kaistalle julmasti asettaman piirityksen läpi ja pääsemään muurin toisella puolella sijaitseviin israelilaisiin siirtokuntiin tai joissakin tapauksissa valtaamaan ne kokonaan. Kuolonuhrien määrä Israelin puolella on monissa sadoissa, ja monet tiedotusvälineissä, erityisesti sosiaalisessa mediassa, esiintyvät kuvat ovat karmeat ja järkyttävät. Mutta menen asioiden edelle.

Jotkin tässä yhteydessä käyttämäni termit saattavat hämmentää ihmisiä, jotka hieman seuraavat Palestiinaa ja ovat tottuneet siihen, että termi Israelin siirtokunnat on varattu niille alueille, jotka Israel miehitti vuonna 1967. Minusta on kuitenkin välttämätöntä ymmärtää Israel kokonaisuudessaan siirtokuntahankkeena ja sionismi juutalaisten ylivaltaa tavoittelevana siirtomaaliikkeenä. Olisi huolimatonta jättää huomiotta Israelin etnisen puhdistuksen pitkä historia, joka johti vuonna 1948 Israelin suorittamaan palestiinalaisten etniseen puhdistukseen, joka tunnetaan nimellä Nakba. Gazan kaistalla, joka on nykyään vain murto-osa vuotta 1948 edeltäneestä Gazan alueesta, asuu pakolaisia 94:stä historiallisen alueen kylästä ja kaupungista, jotka tyhjennettiin kokonaan. Nykyään 80 prosenttia kaistan asukkaista on pakolaisia, jotka ovat piiritettyinä maailman suurimmassa ulkoilmavankilassa. Kaupungit, jotka palestiinalaiset valtasivat tai joihin he hyökkäsivät nykyisten taistelujen alussa, ovat niitä tyhjennettyjä kaupunkeja, joista osa näistä pakolaisista joutui pois.

Kansainvälisissä tiedotusvälineissä tarina kuvataan useimmiten joko Israelin ja Gazan kahdenvälisenä sotana tai yksipuolisena, järjettömänä palestiinalaisten hyökkäyksenä, jolla ei ole minkäänlaista kontekstia. Puuttuva asiayhteys on tietysti se, että Palestiinan kansa, erityisesti Gazan kaistan palestiinalaiset, on kärsinyt vuosisatoja kolonialistisesta alistamisesta.

Kuten sanoin, kuvat ovat kammottavia ja kauhistuttavia. On mahdotonta olla vaikuttumatta niistä. Ne eivät kuitenkaan kestä yksinään. Edellä mainitun historiallisen kontekstin lisäksi Gaza on kahden viime vuosikymmenen aikana tuhoutunut kerta toisensa jälkeen Israelin ilmahyökkäyksissä ja sotilasoperaatioissa. Nyt pommitukset ovat jälleen kerran jo alkaneet — ja Israelin yhteiskunnan valtavirran ja sen tiedotusvälineiden piirissä keskustellaan avoimesti kansanmurhan toteuttamisesta Gazassa. Jos sitä ei estetä, se voi todellakin tapahtua.

Jos pyydämme palestiinalaisia olemaan turvautumatta väkivaltaan, emme saa unohtaa heidän kohtaamaansa todellisuutta. Kun Gazan palestiinalaiset marssivat vuosina 2017-18 Israelin muuria vastaan, joka vangitsee heidät, heitä ammuttiin satoja. Nyt leviävät kuvat ovat karmeat ja järkyttävät. En aio kaunistella, oikeuttaa tai suvaita — mutta taistelun aikana tie vapautumiseen ottaa lähes aina irvokkaita käänteitä.

Afrikan kansalliskongressia [yksi tärkeimmistä kattojärjestöistä, jotka taistelivat apartheidia vastaan Etelä-Afrikassa] pidetään usein tietämättään vertailukohtana niille, jotka pyrkivät väittämään, että väkivallalla ei ole merkitystä taistelussa. ANC ei kuitenkaan koskaan luopunut väkivallasta sen jälkeen, kun sen sotilaallinen siipi MK [uMkhonto we Sizwe, ”Kansakunnan keihäs”] perustettiin. Nelson Mandela [ANC:n jäsen ja MK:n perustajajäsen] kieltäytyi siitä vuosikymmeniä kestäneen vankilatuomion jälkeenkin. Vuonna 1985 ANC:n silloinen puheenjohtaja Oliver Tambo kertoi Los Angeles Timesille,

“Aiemmin sanoimme, että ANC ei tahallaan riistä viattomia ihmishenkiä, mutta nyt, kun katsoo mitä Etelä-Afrikassa tapahtuu, on vaikea sanoa etteivät siviilit kuole.”

Taistelu käydään ydinaseita käyttävän sotilaallisen suurvallan ja riistetyn kansan välillä. Kolonialismi ei anna periksi. Siirtomaavalta ei peräänny omasta tahdostaan, ei edes silloin, kun sitä pyytää kauniisti. Kolonialismin purkaminen on jalo asia, mutta tie sen saavuttamiseksi on usein ruma ja väkivallan saastuttama. Koska realistista vaihtoehtoa vapautuksen saavuttamiseksi ei ole, ihmiset joutuvat tekemään epäoikeutettuja tekoja. Se on vallan epätasa-arvon perustavanlaatuinen todellisuus. Vaatimus, että sorretut toimivat aina puhtaasti, on vaatimus siitä, että he pysyvät ikuisesti orjuudessa.

---

Oikeusjuttu

Jonathan, olet parhaillaan keskellä oikeudenkäyntiä Israelin hallituksen toimesta, koska sinua syytetään kivien heittelystä mielenosoituksessa Länsirannalla. Voitko selittää, missä yhteydessä sinut pidätettiin?

Minut pidätettiin Beitassa, joka on lähellä Nablusin kaupunkia Länsirannalla.

Beita on perinteisesti vastustanut Israelin kolonialismia. Se oli vastarinnan keskus ensimmäisen intifadan aikana (1987-1993). Vuoden 1988 alussa Israelin armeija pidätti noin 20 miestä Beitasta ja naapurissa sijaitsevasta Huwarasta sen jälkeen, kun Israelin pahamaineinen salainen poliisi Shin Bet oli tunnistanut heidän osallistumisensa kivien heittelyyn. Heidät sidottiin vetoketjullisilla käsiraudoilla, ja sotilaat murskasivat heidän luitaan kivillä ja pampuilla. Sotilaat toteuttivat silloisen puolustusministerin Itzhak Rabinin suoraa käskyä, sillä hän oli julkisesti ilmoittanut vaativansa, että ”heidän kätensä ja jalkansa katkaistaan.”

Myöhemmin samana vuonna Beita oli yhden Intifadan ratkaisevan tapahtuman näyttämönä, kun ryhmä israelilaisia siirtokuntanuoria, joita johti siirtokuntanuorten ääriliikkeen edustaja Romam Aldube, hyökkäsi kaupunkiin sillä varjolla, että se järjestäisi pääsiäisretken sen läpi. Kun Aldube oli ampunut kylän asukkaan kaupunkia ympäröivillä oliivilehdoilla, ryhmä jatkoi matkaansa itse Beitaan, jossa paikalliset asukkaat tulivat heitä vastaan ja puolustautuivat. Ihmiset siellä saivat lopulta riisuttua siirtokuntalaiset aseista, mutta ei ennen kuin siirtokuntalaisten tulituksessa kuoli kaksi muuta palestiinalaista sekä 13-vuotias siirtokuntalaistyttö, jonka Aldube ampui erehdyksessä itse yhteenoton aikana.

Välikohtauksen jälkeen israelilaisessa yhteiskunnassa esitettiin laajalti kehotuksia ”pyyhkiä Beita pois kartalta”. Israelin armeija tuhosi kostotoimena kylän viisitoista taloa, pidätti kaikki kylän miespuoliset asukkaat ja karkotti myöhemmin kuusi heistä Jordaniaan, vaikka sotilaat olivat jo selvillä tapauksen yksityiskohdista operatiivisten selontekojen perusteella.

Viime vuosina Beita on ollut jatkuvien kiistojen kohteena Israelin armeijan ja siirtokuntalaisten kanssa, jotka yrittävät perustaa siirtokuntia kaupungille kuuluvalle varastetulle maalle. Protesti, jossa minut pidätettiin 27. tammikuuta, oli osa paikallista kansannousua, joka alkoi toukokuussa 2021 sen jälkeen, kun Israelin siirtokunta oli perustettu Jabel Sabihin alueelle kaupungin laitamille. Näiden mielenosoitusten aikana yksitoista ihmistä on saanut surmansa Israelin tulituksessa, joista osa tarkka-ampujien tulituksessa. Tuhannet ovat loukkaantuneet vakavasti ja satoja on pidätetty. Kansannousu on onnistunut pakottamaan siirtokuntalaiset evakkoon, mutta vain väliaikaisesti ja hallituksen luvalla, että he saavat palata takaisin jossain vaiheessa. Siirtolaisten poistamisen jälkeen paikkaa käytettiin sotilastukikohtana; äskettäin siirtolaiset palasivat asuttamaan sinne hallituksen tuella pystytettyjä taloja.

Minut pidätettiin, kun Israelin rajapoliisi (Israelin poliisin puolisotilaallinen yksikkö) ratsasi kylän mielenosoituksen jälkeen. Poliisiasemalla kuulin kahden minua pidättäneen poliisin sovittelevan lausuntojaan; sen jälkeen minua syytettiin poliisin törkeästä pahoinpitelystä (kivenheitto), poliisin estämisestä ja mellakoinnista. Minua pidettiin vankilassa kolme viikkoa, minkä jälkeen minut vapautettiin kotiarestiin heikentyneen terveydentilani vuoksi.

Olet vaatinut, että sinut tuomitaan sotilastuomioistuimessa eikä siviilituomioistuimessa, kuten palestiinalaiset. Voitko selittää tämän vaatimuksen merkityksen?

En selvästikään ole valtion, minkään valtion, kannattaja. Mutta niin sanotuissa demokratioissa käsitys valtion väkivallan oikeutuksesta — joka on oikeus- ja lainvalvontajärjestelmien perusta — juontaa juurensa väärästä oikeudenmukaisuuden eetoksesta ja harhaanjohtavasta käsityksestä, jonka mukaan nämä järjestelmät edustavat niiden kollektiivisia etuja, jotka ovat sen vallan alaisia.

Israelin apartheidin ainutlaatuinen mekanismi, jota ei ollut edes Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmässä, on se, että Länsirannalla on kaksi rinnakkaista oikeusjärjestelmää: yksi palestiinalaisille ja yksi juutalaisille siirtokuntalaisille. Kun minua syytetään samanlaisista rikoksista — vaikka ne tapahtuisivat täsmälleen samassa paikassa, samaan aikaan ja täsmälleen samoissa olosuhteissa — minua vastaan nostetaan syyte ja minua vastaan käydään oikeudenkäyntiä Israelin rikosoikeudellisessa järjestelmässä, kun taas palestiinalaistovereitani vastaan sovelletaan Israelin valtion sotilasoikeudellista järjestelmää, joka kuvastaa täydellisen sotilasdiktatuurin todellisuutta. Palestiinalaisten pidättämiseksi hallitus lähettää aseelliset joukkonsa, jotka usein pidättävät heidät keskellä yötä, väkivaltaisesti ja aseella uhaten. Kestää jopa 96 tuntia ennen kuin he näkevät tuomarin (minulla 24 tuntia), ja silloinkin kun he vihdoin näkevät tuomarin, tämä tuomari on sotilas univormussa, aivan kuten syyttäjä. Heidät tuomitaan Israelin ankaran sotilaslainsäädännön mukaisesti, heiltä todennäköisesti evätään takuut, ja heidän tuomionsa annetaan tuomion jälkeen järjestelmässä, jossa ei vapauteta edes yhtä henkilöä 400:sta.

Tähän kaksoisoikeusjärjestelmään viitataan usein yhtenä parhaista esimerkeistä Israelin harjoittamasta apartheidista. Se on niin räikeä apartheidin ilmentymä, etteivät edes jotkut pehmeät sionistit voi jättää sitä huomiotta, mutta he eivät kuitenkaan tunnusta sitä sionismin perustavanlaatuiseksi piirteeksi siirtokuntaliikkeenä, sillä he keskittyvät vain vuoden 1967 miehitykseen ja Israelin Länsirannan ja Gazan hallintaan. Usein kuulee ihmisten sanovan, että järjestelmä on huono, mutta ei rasistinen; että ero tehdään kansalaisuuden perusteella. Tämä väite on väärä. Israelin vuonna 1948 miehittämillä alueilla asuu 20 prosentin palestiinalaisvähemmistö, jolla on Israelin kansalaisuus (toisin kuin Länsirannan ja Gazan alueen palestiinalaisilla, jotka elävät Israelin valvonnassa alamaisina ilman kansalaisuutta). Sotilastuomioistuimiin liittyvä heikosti tunnettu tosiasia on se, että jopa niitä palestiinalaisia, joilla on Israelin kansalaisuus, tuomitaan joskus Länsirannan sotilastuomioistuimissa. Totuus on yksinkertainen: Minua syytettiin maistraatissa, koska valtio pitää minua juutalaisena. Jos olisin ollut palestiinalainen, jolla on Israelin kansalaisuus, olisin todennäköisesti joutunut sotilastuomioistuimen eteen. Järjestelmä toimii etnisin ja uskonnollisin perustein.

Myös itse lait ovat erilaisia, ja sotilaslaki ei itse asiassa ole lainsäädäntöä vaan pikemminkin valikoima alueen sotilaskomentajan antamia asetuksia. Eräs tällainen asetus, määräys 101, kieltää kaikki vähintään kymmenen hengen poliittiset kokoontumiset (esimerkiksi ryhmälounaat, joissa keskustellaan politiikasta), vaikka ihmiset kokoontuisivat yksityisalueella. Tästä rikoksesta voidaan langettaa jopa kymmenen vuoden vankeusrangaistus. Samoin kaikki poliittinen järjestäytyminen ja yhdistyminen voidaan kieltää, ja usein se kielletäänkin.

Näen anarkismin ideologiana — tai pikemminkin taistelun liikkeenä. Olen yleisesti sitä mieltä, että aktivismin ei pitäisi olla moralistista (eli itsekeskeistä ja holhoavaa), vaan pikemminkin muutokseen tähtäävää. Sinänsä ei ole mitään myönteistä tuhlata aikaa vankilassa sen sijaan, että yrittäisi tehdä hyödyllisiä asioita ulkopuolella. Vaatimukseni siirtää oikeudenkäyntini sotilastuomioistuimeen johtui siitä, että halusin valottaa järjestelmää, josta hyvin harvat ovat tietoisia, ja samalla pyrkiä heikentämään sitä. Esitimme melko vahvan oikeudellisen argumentin, kun otetaan huomioon Israelin lain rajat, mutta tuomioistuin jätti sen huomiotta keksittyjen teknisten seikkojen perusteella — se oli melko vaikuttavaa juridista jongleerausta. Päätökseni kieltäytyä tunnustamasta tuomioistuimen laillisuutta sen jälkeen, kun hakemukseni hylättiin, oli myös osa strategiaani.

Minulla on myös perustavanlaatuisempi syy kieltäytyä yhteistyöstä tuomioistuimen kanssa ja noudattamasta menettelyjä, mikä johtuu ymmärryksestäni vallasta ja omista henkilökohtaisista kokemuksistani koskien sekä oikeus- että vankilajärjestelmää. Nämä järjestelmät on viritetty niin, että ihminen on aina anelemassa, aina odottamassa, aina vallan armoilla, vailla todellista toimijuutta.

Yhteistyöstä kieltäytyminen kääntää koko tämän valvontajärjestelmän päälaelleen. Sen avulla voit ottaa takaisin vallan ja toimijuuden tilanteessa, jossa sinulla ei ole tarkoituskaan olla valtaa ja toimijuutta. Siitä on varmasti maksettava hinta, ja sitä on harkittava joka kerta olosuhteiden mukaan. En suosittele tätä yleiseksi strategiaksi, kun on tekemisissä oikeusjärjestelmän kanssa, mutta olen havainnut sen olevan äärimmäisen voimaannuttava.

Mahdollisuuteni tulla vapautetuksi ja välttää vankilatuomio olivat alun perin olemattomat, joten menetettävää ei ollut paljon.

Eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun sinua odottaa vankilatuomio?

Ei… Luulen, että se on ehkä kuudes, mutta en ole sataprosenttisen varma. Palestiinalaiset toverini joutuvat kuitenkin koko ajan vankilaan ja vankilasta pois, ja on hyvin vaikea kuvitella elämää ilman vankeuden uhkaa, kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa elämme. Jos jotain, olen onnekas (tai etuoikeutettu) siinä, miten vähän aikaa olen istunut kiven sisässä viimeisten parinkymmenen aktivistivuoden aikana. Tämäkin on osoitus Israelin apartheidista.

Mainitsit, että sinut vapautettiin vankilasta aiemmin tänä vuonna terveydentilan vuoksi. Voitko kuvailla olosuhteita eri vankiloissa, joissa olet istunut?

Kuten oikeuslaitos, myös vankeinhoito on eriytynyt. Palestiinalaisille poliittisille vangeille (Israel kutsuu heitä ”turvallisuusvangeiksi”) ja kaikille muille on omat osastot ja vankilat. Poliittisten vankien olot ovat paljon ankarammat, vierailuja on rajoitettu, puhelimia ei saa käyttää ja muita rajoituksia on asetettu. Järjestäytymistä ja solidaarisuuden tunnetta on kuitenkin paljon enemmän, toisinaan jopa vastarintaa. Huolimatta siitä, että minua vastaan nostetaan poliittisia syytteitä, joiden vuoksi palestiinalaiset luokitellaan ”turvallisuusvangeiksi”, ja huolimatta siitä, että olen pyytänyt, että minua pidettäisiin toverieni kanssa, minut on aina luokiteltu ”tavalliseksi” vangiksi.

Israelin järjestelmässä on kolme erillistä vangitsemisen oikeudellista vaihetta: pidättäminen ennen syytteen nostamista, pidättäminen syytteen nostamisen jälkeen ja vangitseminen tuomion jälkeen. Pidätys ennen syytteen nostamista on vaihe, jossa olosuhteet ovat kaikkein huonoimmat ja jossa pääsy ulkomaailmaan on kaikkein rajoitetuin. Tässä vaiheessa on kielletty puhelinyhteys ja pääsy televisioon tai radioon, samoin kuin tavaroiden ostaminen ruokalasta. Myöskään kirjoja tai lukemista ei sallita, lukuun ottamatta Raamattua tai Koraania. Lain mukaan sinulla on oikeus vähintään tuntiin piha-aikaa päivässä, mutta harvoin saat edes muutaman minuutin. Osa näistä asioista paranee vähitellen, kun sinut on asetettu syytteeseen tai tuomittu, riippuen siitä, mistä vankilasta tai vankilasta löydät itsesi, miltä osastolta.

Fyysiset olosuhteet vaihtelevat paljon. Sellissä voi olla kahdesta kahteenkymmeneen ihmistä, ja olen istunut tämän asteikon molemmissa päissä. Yleisesti ottaen pidän enemmän siitä, että minulla on mahdollisimman paljon yksityisyyttä, mutta se riippuu siitä, keitä sellitoverit ovat. Sellissä oleminen vain yhden ihmisen kanssa voi olla melko raskas sosiaalinen taakka, varsinkin kaltaiselleni, joka ei ole paras keskustelija.

Huumeet ja riippuvuus ovat myös ongelma, ja niitä on paljon liikkeellä. Kipulääkkeet, opiaatit, opioidiagonistit, katuhuumeet, mitä tahansa. Niitä ei kuitenkaan ole koskaan tasaisesti saatavilla tai riittävästi, joten usein joutuu istumaan sellissä narkomaanien joukon kanssa, jotka vaihtelevat edestakaisin ilman hoitoa totuttelun ja pilveen pääsemisen välillä. Aina tapellaan siitä vähästä, mitä on. Tupakoimattomilla vangeilla on teknisesti oikeus olla savuttomissa selleissä, mutta se on vain teoriassa. Todellisuudessa ainoa savuton selli, jossa minua on koskaan pidetty, oli eristysselli. Minulle ei edes myönnetty savutonta selliä, kun sairastuin akuuttiin keuhkoputkentulehdukseen.

Yleisimmät muut vankien väkivallan muodot kuin pahoinpitelyt ovat ihon polttaminen tupakalla (poltetut ja tumpatut savukefiltterit ovat laajalle levinneitä ja helposti saatavilla) ja sokeriin sekoitetun kiehuvan veden roiskiminen.

Olen ollut vegaani jo lähes 30 vuotta. Minulla on tyypin 1 diabetes sekä gluteeniyliherkkyys (keliakia); minulla on myös epilepsia, joka johtui siitä, että minua ammuttiin päähän kyynelkaasuammuksella mielenosoituksessa. Tämä tekee ruoasta jatkuvaa taistelua vankilassa, sillä en voi periaatteessa syödä mitään, mikä on valmistettu vankilan keittiössä. Kestää yleensä viikosta kahteen, ennen kuin jotain ruokaa on saatavilla, ja vielä kauemmin saada kaikki se, mitä tarvitsen ja mihin minulla on oikeus. Sillä välin ruokavalioni koostuu pääasiassa kurkuista ja jos hyvin käy, porkkanoista.

Viimeisimmän vankilakäyntini aikana laihdutin kolmessa viikossa noin 12 kiloa — noin 15 prosenttia ruumiinpainostani. Sairastuin akuuttiin keuhkoputkentulehdukseen, joka sai verensokerini nousemaan hengenvaaralliselle tasolle.

Olin onnekas, kun minut vapautettiin kotiarestiin, lähinnä terveyteni vuoksi. Se on onnea, jota palestiinalaisilla ei ole. Se oli kokemus, joka jätti minuun jonkin verran epäilyksiä siitä, miten hallita tapauksen oikeudellis-poliittista strategiaa, ja ehkä jopa hieman murtuneena. Kesti jonkin aikaa toipua fyysisesti, mutta vielä kauemmin palata henkisesti ja emotionaalisesti. Minun oli tehtävä päätöksiä siitä, miten tapaus hoidetaan; mikään vaihtoehdoista ei ollut hyvä, enkä ollut hyvässä tilanteessa tekemään niitä. Lopulta tajusin, että edessäni oli binäärinen valinta: joko minun olisi purettava sopimus, jonka tein itseni kanssa teini-ikäisenä, kun löysin vegaani-anarkismin peilimaailman ja tajusin, miten vinoutunut ja vittumainen tämä maailma on, tai sitten minun olisi tehtävä siitä totta ja… tiedäthän, jatkettava eteenpäin. Ja oikeasti, se on aika helppo valinta, eikö? Melkein ei ole mitään valinnanvaraa.

Syytetäänkö sinua jostain muusta?

Edellä mainittujen syytteiden lisäksi on myös muutamia avoimia tapauksia — syytteitä, joihin minua ei ole vielä pantu, mutta joista minua saatetaan vielä syyttää. Tärkein niistä on ”väkivaltaan ja terrorismiin yllyttäminen”, joka johtuu artikkelista, jonka julkaisin vankilassa ollessani vuonna 2020 ja jossa kehotin ihmisiä tukemaan Palestiinan vastarintaa Israelin kolonialismia vastaan ja liittymään siihen.

Saatteko tukea israelilaisilta, palestiinalaisilta ja kansainvälisiltä ryhmiltä? Miten ihmiset voivat tukea sinua ja muita siellä järjestäytyviä?

Minulla on tukipiirini anarkistiyhteisössä ja palestiinalaisten keskuudessa. Mielestäni arvokkainta, mitä ihmiset voivat tällä hetkellä tehdä, on tukea Israeliin kohdistuvia boikotti-, luopumis- ja pakotekampanjoita. Niitä on liikkeellä melko paljon, ne ovat suhteellisen tehokkaita ja niihin pitäisi olla melko helppo osallistua.

Mitä tulee minun tukemiseeni, minusta tuntuu, että taistelun ja palestiinalaisvankien tukeminen yleensä on paras tapa tukea myös minua henkilökohtaisesti.

Israelin vankiloissa ja vankiloissa on tällä hetkellä yli 5000 palestiinalaista vankia. Noin neljäsosa Israelin vankiloissa olevista on niin sanottuja hallinnollisia vankeja, joita voidaan pitää määräämättömän ajan ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä ja ”salaisen todistusaineiston” perusteella.”

Arviolta joka viides Israelin sotilashallinnon alaisuudessa elävä palestiinalaismies on ollut vähintään kerran Israelin vangitsemana.

Parhaiten palestiinalaisvankeja tukeva järjestö on Addameer Prisoner Support and Human Rights Association¹, joka on palestiinalainen valtiosta riippumaton kansalaisjärjestö, joka toimii Israelin ja palestiinalaisten vankiloissa olevien palestiinalaisten poliittisten vankien tukemiseksi. Ihmisoikeuksista kiinnostuneiden aktivistien vuonna 1991 perustama keskus tarjoaa ilmaista oikeusapua poliittisille vangeille, puolustaa heidän oikeuksiaan kansallisella ja kansainvälisellä tasolla ja toimii kidutuksen ja muiden vankien oikeuksien loukkausten lopettamiseksi seurannan, oikeudellisten menettelyjen ja solidaarisuuskampanjoiden avulla.

Addameer on yksi kuudesta merkittävästä palestiinalaisesta kansalaisyhteiskunnan järjestöstä, jotka Israel nimesi vuonna 2021 ”salaisiin todisteisiin” perustuen terroristijärjestöiksi ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä. He tekevät ratkaisevaa työtä sekä Israelin että palestiinalaishallinnon pidätettynä olevien palestiinalaisten poliittisten vankien tukemiseksi, ja on elintärkeää tukea heitä.

Samidoun on kansainvälinen organisaattorien ja aktivistien verkosto, joka pyrkii rakentamaan solidaarisuutta palestiinalaisvankien kanssa heidän vapaustaistelussaan. Se pyrkii lisäämään tietoisuutta ja tarjoamaan resursseja palestiinalaisista poliittisista vangeista, heidän oloistaan, vaatimuksistaan ja taisteluistaan vapauden puolesta itselleen, vankitovereilleen ja kotimaalleen. Samidoun pyrkii myös järjestämään paikallisia ja kansainvälisiä kampanjoita poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi ja palestiinalaisvankien oikeuksien ja vapauksien puolustamiseksi.

Voit seurata tapaukseni päivityksiä täällä paikallisen tukiryhmäni ansiosta. Siihen on luultavasti vielä muutama kuukausi aikaa, mutta kunhan pääsen takaisin vankilaan, olisi mukavaa saada kirjeitä. Helpoin tapa olisi lähettää sähköpostia osoitteeseen, jota käytin viimeksi vankilassa ollessani, support.jonathan@proton.me, ja se välitetään minulle. Teen parhaani vastatakseni, vaikka parhaani ovatkin melko rajalliset, sillä postimerkit ovat vähissä. Kuten aina vangeille kirjoittaessa, on tärkeää muistaa, että kaikkea kirjeenvaihtoa seurataan.

Taustaa

Olit mukana perustamassa Anarchists Against the Wall -ryhmää, joka sai melko paljon kansainvälistä tunnustusta 2000-luvun alussa. Mitä siitä hankkeesta on seurannut? Ja miltä anarkistiliike näyttää nykyään Israelissa?

En oikein pidä siitä, että sitä esitetään ”auttamisena perustamaan AAtW:a”, enimmäkseen siksi, että minusta se on vääristynyt kuvaus siitä, miten tämä ryhmä — ja useimmat suoran toiminnan ryhmät — ovat saaneet alkunsa. Ei ollut mitään tiettyä hetkeä. Vuosituhannen alussa toinen intifada oli huipussaan, ja me olimme pieni ryhmä ihmisiä, jotka liittyivät palestiinalaisten vastarintaan ja harjoittivat suoraa toimintaa. Asiat saivat vauhtia ja kehittyivät, mutta emme koskaan ”perustaneet” ryhmää. Edes nimi ei ollut tarkoituksellinen valinta. Lähetimme lehdistötiedotteita aina eri nimellä. Oli puhdas sattuma, että käytimme tätä nimeä sinä päivänä, kun armeija ampui yhtä meistä elävillä ammuksilla. Sitä seuranneessa mediakohussa hyödynsimme tunnettuuttamme ja pysyimme nimessä.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin AAtW-hanke on kuollut, mutta mielestäni siitä voidaan ottaa opiksi sekä kielteisiä että myönteisiä asioita. AAtW ei kadonnut tiettynä hetkenä, vaan se kuihtui pois. Anarkistit elävät yhteiskunnassa, jota vastaan he taistelevat, eivätkä he ole immuuneja sen sairauksille. Vallan dynamiikka on aina ylämäkitaistelu, ja luulen, että loppua kohden vesi oli vain liian samentunutta. Puhumme melko pienestä ihmisryhmästä, jonka poliittinen side syntyi pitkälti henkilökohtaisen toveruuden ja luottamuksen kautta. Toinen tärkeä osatekijä, johon voin viitata AAtW:n hajoamisessa, oli palestiinalaisten kansanvastarinnan väheneminen 2010-luvun lopulla.

Kun olin jo lähtenyt, ryhmä hajosi perustavanlaatuisiin erimielisyyksiin koskien väkivaltaa ja väkivallattomuutta. CrimethInc:n vuonna 2013 julkaisema historia nykyajan anarkismista Israelissa kertoo mielestäni melko hyvin tämän puolen tarinasta, vaikka olenkin eri mieltä joistakin muista tekstissä käsitellyistä asioista.

Anarkistit ovat edelleen mukana vastustamassa sionismia ja Israelin kolonialismia. ”Alkuperänsä” mukaisesti Israelin anarkistiliike on myös edelleen hyvin vahvasti sitoutunut eläinten oikeuksiin. Liikkeen jäsenet ovat mukana tukemassa pakolaisia ja paperittomia ihmisiä, kulttuuri- ja vastakulttuuripyrkimyksiä, radikaalia koulutusta ja niin edelleen.

Vaikka anarkistit ovat läsnä aina, kun radikaalia aktivismia ilmenee, minusta tuntuu kuitenkin, että tällä hetkellä ei ole olemassa erillistä anarkistista liikettä — ehkä siksi, että täällä ei ole vahvaa anarkistista perinnettä.

Mitä voit sanoa tästä näkökulmasta, mitä Anarchists Against the Wall -järjestö saavutti? Mitä oppeja — tai ainakin hypoteeseja — välittäisitte kokemustenne perusteella anarkisteille muualla?

Luulen, että AAtW:n suhteellisen suuren näkyvyyden vuoksi ihmiset tekevät siitä enemmän kuin se todellisuudessa oli. Alkuaikoina se ei ollut paljon enempää kuin pieni joukko hyvin omistautuneita ihmisiä, oikeastaan laajennettu affiniteettiryhmä. Lopulta se kasvoi hieman suuremmaksi, ja sen ydinaktivistipohja muodostui muutamasta tusinasta ihmisestä ja ehkä parista sadasta muusta, jotka harrastivat sitä satunnaisesti.

Minun silmissäni AAtW:n tärkein piirre oli se, että se luopui vääristä kansallisista sidonnaisuuksista ja jopa identiteeteistä ja vaihtoi puolta liittyäkseen suoraan Israelin kolonialismia vastaan taistelevien palestiinalaisten taisteluun. Israelin kaltaisessa yhtenäisessä ja militaristisessa yhteiskunnassa tämä ei ollut pieni poikkeama vasemmiston perinteistä. Ei ehkä mullistavaa, mutta poikkeuksellista. Tavoitteenamme oli tunnistaa etuoikeutettu asemamme, käyttää sitä ja kääntää se päälaelleen suhteessamme palestiinalaisten vastarintaan. Emme halunneet esiintyä valkoisten pelastajina vaan pikemminkin voimavarana. Periaate liittymisestä palestiinalaisten taisteluun ja palestiinalaisten ohjeiden noudattamisesta oli juurtunut ryhmän toiminnan jokaiseen osa-alueeseen.

Mielestäni AAtW:n tärkein panos ja pitkäaikaisin vaikutus, myös sen lähipiirin ulkopuolella, oli se, että katsoimme itsemme pikemminkin taisteluun osallistuviksi liittolaisiksi kuin israelilaisen yhteiskunnan kannattajiksi.

Koska kyseessä oli aluksi pieni ja tiivis ryhmä, aluksi ei tarvinnut tuoda esiin monia asioita. Tietyt asiat olivat useimmille mukana olleille hyvin selviä, kun taas ne olivat hyvin tabuja Israelin politiikassa, jopa sen radikaalimmissa äärilaidoissa — esimerkiksi suhtautumisemme väkivaltaan, paikkamme taistelussa ja antagonistinen asemamme Israelin yhteiskuntaan nähden. Ryhmän kasvaessa tämä laimeni ja ehkä sekoittui. AAtW oli niin sanotusti kaupungin ainoa toimija, kun kyse oli palestiinalaisten kansanvastarinnan suorasta tukemisesta Länsirannalla tuohon aikaan, mikä tarkoitti sitä, että ajan myötä ryhmään liittyi ihmisiä, jotka jakoivat joitakin perusperiaatteita mutta eivät välttämättä olleet täysin yhdenmukaisia alkuperäisen poliittisen suunnan kanssa. Jälkikäteen ajateltuna, aloittaessamme pienenä, homogeenisena, ”action first” -ryhmänä, meillä ei ollut välineitä tai perspektiiviä käsitellä sitä, mitä oli tulossa.

Olen melko varma siitä, että tiukka puoluekanta ei ole ratkaisu, mutta näen erimielisyydet, joita syntyi muun muassa militanttiudesta ja israelilaisesta vs. Israelin vastaisesta näkökulmasta, pääasiallisena syynä siihen, että henkilökohtaisesti lähdin ryhmästä. Ehkä se on oppitunti järjestäytymisestä yleensä, joka osoittaa, miten ikivanha anarkistinen affiniteettiryhmärakenne on paras tapa mahdollistaa laajamittainen järjestäytyminen säilyttäen samalla autonomia ja monimuotoisuus pakottamatta tukahduttavaa poliittista kompromissia. On selvää, että mitään hopealuotia ei ole olemassa, ja jotkin AAtW:n kohtaamista ongelmista lähtöni jälkeen eivät liittyneet siihen, mutta minusta tuntuu, että tämä voisi olla tärkeä opetus.

Miten uusi hallitus on muuttanut Israelin yhteiskunnan ja koko Palestiinan tilannetta? Miten korkeimman oikeuden toimivaltuuksia rajoittava uusi lainsäädäntö voi vaikuttaa tilanteeseen sekä sinun että poliittisten aktivistien kannalta? [Huomaa, että tämä kysymys ja seuraava vastaus on laadittu ennen lokakuun 7. päivän tapahtumia.]

Nykyinen hallitus on yksi Israelin kaikkien aikojen huonoimmista ja vaarallisimmista — ja se on korkea rima. Se on räikeästi ilmaissut ja toteuttaa etnisen puhdistuksen politiikkaa. Sen aiheuttamat uhat ovat todellakin valtavat, mutta merkittävin uhka on ehkä vähiten ainutlaatuinen: se, että tämä hallitus edustaa aidosti koko Israelin politiikan jatkuvaa kilpajuoksua yhä kauemmas ja kauemmas äärioikeistoon. Israelin yhteiskunnan keskeinen kiistakohta, joka saa eniten huomiota kansainvälisesti, on hallituksen hyökkäys oikeuslaitosta vastaan, mutta se on esteettinen eripura, joka on verhottu taisteluksi demokratian puolesta. Todellisuudessa kyse on sisäisestä kiistasta siitä, miten parhaiten hallita ja ylläpitää juutalaista ylivaltaa, joka nauttii lähes muurilta muurille tukea Israelin yhteiskunnassa, myös niin sanottujen liberaalien keskuudessa.

Erityiset muutokset, joita nykyinen koalitio pyrkii toteuttamaan, tekevät todennäköisesti tuomioistuimista heikompia ja hieman vähemmän liberaaleja, mutta tuomioistuimet eivät ole koskaan puolustaneet oikeuksiamme, puhumattakaan palestiinalaisten oikeuksista, eivätkä estäneet hallituksen politiikkaa. Ei edes vähän. Israelin oikeuslaitos on ja on aina ollut joen ja meren välisen israelilaisen kolonialismin perustavanlaatuinen kulmakivi; se on ollut välttämätön siionistisen politiikan mahdollistamisessa ja sen ympärillä olevan järjestelmän varustamisessa hyvämaineisella liberaalilla oikeudellisella verukkeella. Israel on riippuvainen kyvystään esittää ja markkinoida itseään niin sanottuna elinvoimaisena demokratiana. Heikommasta oikeuslaitoksesta voi olla haittaa, mutta uskon, että mahdollisuus, että protestiliike näkee sen voittaneen, on vielä suurempi vaara kolonialismin ja apartheidin vastaiselle kokonaisvaltaiselle taistelulle.

Mielenosoitusliikettä hallitsee sotilasreserviläisten, Israelin pahamaineisen salaisen poliisin, Shin Betin [Israelin sisäinen turvallisuuspalvelu] entisten johtavien virkamiesten, talousliberaalien ja monien muiden siionististen ja kansallismielisten ryhmien yhteenliittymä. Mukana on joitakin radikaalimpia elementtejä, mutta niiden rooli ja vaikutusvalta on surkea. Israelin lippu koostuu juutalaisista symboleista, ja se on juutalaisen yksinoikeuden ja ylivallan tunnus, eikä ole sattumaa, että se on protestiliikkeen näkyvin symboli. Nämä ryhmät ovat kiintyneitä ajatukseen, että Israel on demokratia ja että juutalainen ylivalta ei ole ristiriidassa sen kanssa. Yleisesti ottaen tämä on myös vallitsevin tunne mielenosoituksiin osallistuvien massojen keskuudessa. Tämän liikkeen mitä tahansa voittoa käytetään vahvistamaan sitä harhaanjohtavaa ja vaarallista käsitystä, että Israelin demokratia on menestynyt, mikä viittaa virheellisesti siihen, että alun perin oli olemassa Israelin demokratia.

Onko anarkisteilla ollut jokin rooli mielenosoituksissa?

Kysymys mielenosoituksiin osallistumisesta on jakanut paikallisia anarkisteja. Vaikka monet tuntevat itsensä vieraantuneiksi, jotkut anarkistit ovat osallistuneet ”radikaaliblokkiin”, joka on nimensä mukaisesti mielenosoituksiin osallistuvien radikaalien löyhä koalitio. Ymmärtääkseni he näkevät itsensä enemmänkin vastamielenosoittajina päätapahtumissa.

Vaikka kunnioitankin valintaa yrittää mobilisoitua Israelin yhteiskunnan sisällä ja siihen käytettyjä ponnisteluja, uskon silti kunnioittavasti, että se on nykyisissä olosuhteissa väärin. Yleinen protestiliike on niin valtava — ja niin ylivoimaisesti juurtunut käsitykseen, että Israel on demokratia, joka on pelastettava — että se imaisee sisäänsä, pakottaa tai huuhtoo pois kaikki sen sisällä olevat poikkeavat suuntaukset. Edellä esitetyistä syistä uskon, että nykyinen liike on ehkä suurin uhka Israelin kolonialismin vastaiselle taistelulle Oslon sopimusten jälkeen ja että Israel todennäköisesti käyttää sitä kansainvälisen asemansa palauttamiseen samalla tavalla kuin sopimuksia käytettiin 1990-luvun alun ensimmäisen intifadan jälkeen. Tuolloin tapahtui lopulta vain palestiinalaisten sorron lujittaminen ja heidän riiston lisääminen.

1990-luvulla Israelin äärioikeisto, joka lyhytnäköisesti piti Oslon sopimuksia tappiollisena kompromissina, vastusti niitä ja lähti massiivisesti kaduille. Myös me vastustimme sopimuksia, koska oli selvää, miten Israel käyttäisi niitä oman kunnostautumisensa hyväksi ja, mikä vielä pahempaa, palestiinalaisten kansannousun hävittämiseksi. Emme kuitenkaan missään vaiheessa harkinneet liittymistä massiivisiin oikeistomielenosoituksiin, joiden tarkoituksena oli estää sopimusten täytäntöönpano. Uskon, että tilanne on nykyään jokseenkin samanlainen. Ehkä tutumpi esimerkki olisi se, että monet natsit ja fasistit vastustavat globalisaatiota. Voisiko kukaan edes kuvitella liittoutuvansa heidän kanssaan?

En kuitenkaan halua osallistua millään tavalla näennäisdemokratian mielenosoituksiin, mutta se on syvemmällä. Minusta tuntuu, että Palestiinan kaltaisessa siirtokuntakolonialistisessa tilanteessa meillä ei ole eikä meillä pitäisi olla maltillinen rooli siirtokuntayhteiskunnassa. Meidän on hylättävä tämä yhteiskunta, sen näkökulma ja sisäpolitiikka kokonaan. Meidän on ymmärrettävä, että valtaerojen vuoksi muutos ei voi tulla Israelin yhteiskunnan sisältä. Meidän tehtävämme on heikentää sitä, luoda jakolinjoja, kylvää eripuraa ja suoranaista vastustusta. Kiistan aikana meidän ei pidä yrittää löytää tietä Israelin yhteiskuntaan, vaan pois siitä ja taisteluun sitä vastaan.

Ulkopuolelta katsottuna koko alue näyttää ruutitynnyriltä, joka on valmis räjähtämään. Mitä tarvittaisiin, jotta jotain myönteistä kehittyisi? Mikä antaa sinulle toivoa?

En haluaisi käydä kauppaa toivolla, sillä kuten kaikki kauppa, se on petoksen näyttämö. Kasvoin 1990-luvun puolivälin ja lopun eläinaktivismiliikkeessä, alkuperäisen Green Scare -kauhun aikana. Muistan lukeneeni kirjeen, jonka Free (Jeff Luers) lähetti vankilasta jostain zine-lehdestä, ehkä vuosi tai kaksi tuomionsa jälkeen, ja joka vaikutti minuun pysyvästi. Siitä on kauan aikaa, enkä löydä sitä nyt, vaikka internet muka tuo harvinaisimmat asiakirjat saatavillemme, joten olen varmasti hieman väärässä, mutta yli 20 vuoden vankeustuomion saanut Free toi esiin Varsovan gettokapinan esimerkkinä siitä, että toivo tai menestyksen mahdollisuus ei ole taistelun ja vastarinnan kriteeri. Se osui silloin ja osuu yhä.

Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Hyvä ystäväni, joka oli mukana Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon vastaisessa maanalaisessa vastarinnassa, kertoi minulle, että 1980-luvun loppu oli synkintä aikaa. [Presidentti Pieter Willem] Botha oli vallassa, Yhdysvallat tuki edelleen voimakkaasti valkoista Etelä-Afrikkaa tärkeänä Neuvostoliiton vastaisena linnakkeena, eikä apartheidin loppua ollut edes etäisesti näkyvissä. Sitten Neuvostoliitto kaatui, ja geopoliittinen tilanne muuttui dramaattisesti, käytännössä yhdessä yössä. Aluksi kaikki luulivat, että se oli loppu, koska Neuvostoliitto oli ANC:n tärkein tukija. Vähemmän ilmeinen sivuvaikutus oli kuitenkin se, että Etelä-Afrikan länsimielinen apartheid-hallitus ei ollut enää kovin tärkeä kylmän sodan jälkeisenä aikana; poliittinen muutos ja apartheidin (epätäydellinen) kaatuminen johtuivat siitä, että oli olemassa vahva liike, joka pyrki hyödyntämään näitä geopoliittisia muutoksia.

Tarinan opetus on, että vastarintaliikkeitä on organisoitava ja rakennettava silloinkin, kun kaikki näyttää olevan menetetty. Näkemykseni anarkismista ei ole utopistinen. Minun silmissäni jokainen voitto, jokainen menestys, on välittömästi nähtävä epäonnistumisena, valtarakenteena, jota vastaan on taisteltava ja joka on kaadettava. Sanotaan, että täydellinen on hyvän vihollinen, mutta se johtuu vain siitä, että heillä ei ole mielikuvitusta ja että hyvä ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Epätäydellisyys on jatkuvaa, mutta me vain jatkamme taistelua ja muutamme voiton tappioksi ja taistelun joka käänteessä.

---

Lisäys: Jonathan Pollakin tuomio

Israelin sotilaat ovat ampuneet kymmenen mielenosoittajaa Länsirannan Beita-kylässä lähellä Nablusia sen jälkeen, kun mielenosoitukset alkoivat siellä toukokuussa 2021. Tämän vuoden tammikuun 27. päivänä Israelin rajapoliisi pidätti minut, kun olin matkalla kotiin kylässä järjestetyn mielenosoituksen jälkeen, jossa vastustettiin Israelin kolonialismia ja kylän maa-alueiden varastamista uuden, vain juutalaisille tarkoitetun siirtokunnan perustamiseksi. Minua syytettiin kivien heittelystä, ja nyt seison tässä tuomioistuimessa vastatakseni näihin syytteisiin. Juttu perustuu yksinomaan kolmen minua pidättäneen rajapoliisivirkamiehen valheellisiin todistajanlausuntoihin. Poliisi kieltäytyi suorittamasta mielekästä tutkimusta, joka ei koskisi vain rajapoliisin todistajanlausuntoja, eikä myöskään minun nimenomaista kertomustani siitä, että kuulin rajapoliisien koordinoivan todistajanlausuntojaan keskenään. Toisin kuin poliisi, joka ei viitsinyt vaivautua, minulla on todisteita, jotka kumoavat poliisien kertomukset ja osoittavat, että ne ovat täynnä valheita. Normaalioloissa tämä olisi oikeudenkäynti, jonka antaisin mielelläni käydä loppuun.

Olosuhteet ovat kuitenkin kaukana normaalista. Tämä tapaus jatkuu epätavallisena sen jälkeen, kun vastaaja oli hakenut tuomion siirtämistä Israelin rikostuomioistuimesta paljon ankarampaan sotilastuomioistuinjärjestelmään, jossa palestiinalaisia syytetään vastaavista rikoksista. Vaadin oikeudenkäyntiä sotilastuomioistuimessa, koska juuri siellä palestiinalaiset toverini, jotka pidätetään säännöllisesti pidätykseni kaltaisissa mielenosoituksissa, tuomitaan ankariin rangaistuksiin vähäisten ja usein tekaistujen todisteiden perusteella. Ei ollut yllättävää, että syyttäjä vastusti tätä pyyntöä, ja tuomioistuin hylkäsi sen. Valtionsyyttäjän huono (eikä täysin oikea) perustelu oli, että elämäni keskus ei ole Länsirannalla. Länsirannalla asuvia ja työskenteleviä israelilaisia siirtokuntalaisia ei kuitenkaan myöskään syytetä sotilastuomioistuimissa. Missä on heidän ”elämänsä keskus”? Tuomioistuin perusteli hakemukseni hylkäämistä pääasiassa sillä, että rikoksia, joista minua syytetään, ei luokitella turvallisuusrikoksiksi.

En ole lakiasiantuntija, eikä minulla ole välineitä — enkä pidä sitä tärkeänä — arvioida tuomioistuimen päätöksen laillisuutta. Yksi asia on kuitenkin kiistaton: Palestiinalaisia, eikä ainoastaan niitä, jotka elävät suoraan Israelin Länsirannalla harjoittaman sotilasdiktatuurin alaisuudessa, tuomitaan tuhansittain Israelin sotilastuomioistuimissa samanlaisista tai samankaltaisista syytteistä. Minä säästyn tällaiselta kohtalolta vain siksi, että valtio pitää minua sekä kansalaisena että hallitsevan juutalaisen uskonnon jäsenenä. Ystäväni Tareq Barghouth — Jerusalemissa asuva palestiinalainen ja entinen Israelin asianajajayhdistyksen jäsen — joutui syytteeseen ja tuomittiin israelilaisen sotilaan univormussa sotilastuomioistuimessa Länsirannalla. Samaan aikaan Länsirannalla sijaitsevan israelilaisen siirtokunnan etuvartioaseman asukas ja Dawabshehin perheen murhaaja Amiram Ben Uliel, joka oli tuomittu paljon vakavammista terrorismirikoksista, joutui oikeuteen siviilirikosoikeudessa Jerusalemissa.

Vain kaksi kuukautta sitten israelilaiset siirtokuntalaiset ampuivat Qussai Ma’atanin kuoliaaksi Länsirannan Burqan kylässä. Kaksi siirtokuntalaista pidätettiin murhasta epäiltynä. Samaan aikaan myös joitakin Burqan asukkaita pidätettiin paljon lievempien epäilyjen vuoksi osallistumisesta yhteenottoihin, jotka seurasivat siirtokuntalaisten tunkeuduttua heidän kyläänsä. Israelin siviilirikostuomioistuimessa käsiteltiin siirtokuntalaisten tapausta useaan otteeseen ennen kuin palestiinalaisten tapausta käsiteltiin kertaakaan sotilastuomioistuimessa. Syynä tähän on se, että palestiinalaiset on saatettava tuomioistuimen eteen vasta 96 tunnin kuluttua — neljä kertaa pidempään kuin Israelin rikoslaissa säädetään.

Tätä syrjivää politiikkaa voidaan toki pitää Israelin lainsäädännön mukaan laillisena, mutta pohjimmiltaan se ilmentää selvästi Israelin apartheid-hallintoa joen ja meren välissä.

Laki ei kuitenkaan ole oikeutta. Etelä-Afrikan apartheidia suojeltiin aikanaan paikallisella lailla, samoin kuin Ranskan kolonialismia Algeriassa, Rhodesian valkoista ylivaltaa ja lukemattomia muita selvästi epäoikeudenmukaisia siirtomaahallintoja, jotka kukistettiin. Itse asiassa laki on varsin usein suunniteltu oikeudenmukaisuuden vastakohdaksi.

Vallitsevan tilanteen epäoikeudenmukaisuus on niin itsestäänselvää ja kiistatonta, että jopa Israelin pahamaineisen Mossadin entinen johtaja Tamir Pardo joutui hiljattain myöntämään, että ”alue, jossa kahta kansaa tuomitaan kahden oikeusjärjestelmän mukaan, on apartheid-valtio”.

Vaikka syytteestä voisi päätellä, tässä tapauksessa ei ole kyse mellakoista tai poliisien estämisestä ja pahoinpitelystä vaan pikemminkin Israelin kolonialismin ja apartheid-hallinnon vastaisen vastarinnan tukahduttamisesta ja syyllistämisestä. Vastaukseni syytteessä kuvattuihin syytteisiin ja tosiseikkoihin on epäolennainen. Koska itse tapa, jolla tämä oikeudenkäynti käydään, on osoitus Israelin apartheidista, yhteistyö olisi omahyväisyyttä. Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan omistanut aikani Israelin siirtomaavallan vastustamiselle, enkä halua enkä pysty nyt tekemään yhteistyötä sen kanssa, vaikka päätökseni merkitsisi sitä, että joudun jälleen telkien taakse.

Vaikka en aio myöntää mitään, mitä en ole tehnyt, en aio kuulustella syyttäjän todistajia, kutsua ketään omasta puolestani tai todistaa itse; en aio kyseenalaistaa syyttäjän niin sanottuja todisteita enkä esitä mitään omia todisteita, jotka kumoaisivat syytteeni. Israelin kolonialismi ja sen apartheid-hallinto ovat pohjimmiltaan laittomia. Tämä tuomioistuin on laiton. Tämän tapauksen menettelyt, jotka täydentävät muita menettelyjä, joita käydään rinnakkaisessa ja laittomassa sotilastuomioistuimessa, jonka olemassaolon tarkoitus on vastarinnan tukahduttaminen, ovat kaikki laittomia. Ainoa järkevä vastaus tähän syytteeseen, tähän todellisuuteen, on taistelu vapauden ja vapautuksen puolesta. Mikään ääni ei ole kovempi kuin kansannousun ääni!