Vastauksena COVID-19 pandemian aiheuttamiin vaikeuksiin eri puolilla maailmaa ihmisiä kutsutaan liittymään vuokralakkoihin. Asumiskustannukset ovat monilla alueilla olleet kestämättömällä tasolla jo ennen kuin pandemia teki tilanteesta täysin sietämättömän.

Mutta miten voimme ryhtyä vuokralakkoon taloutta itseään vastaan? Kun ajattelemme vuokralakkoja, mieleen tulee usein malli, jossa vuokralakko kohdistuu johonkin tiettyyn vuokranantajaan joillakin tietyillä vaatimuksilla. Itse asiassa, kuten seuraava teksti osoittaa, vuokralakkoja on käytetty taktisesti menestyksekkäästi paljon laajemmassakin mittaluokassa. Kriisitilanteessa, jossa suuret ihmismäärät eivät pysty maksamaan laskujaan riippumatta siitä, haluavatko he sitä vai eivät, tärkeintä on rakentaa laajapohjaista järjestäytymistä, jotta voidaan puolustaa jokaikistä, joka ei kykene maksamaan vuokraansa. Tulevien kuukausien aikana on rakennettava voimaa, jolla voidaan vastustaa jokaista vuokranantajaa, joka yrittää haastaa vuokralaisiaan oikeuteen tai häätää heitä.

Seuraava teksti on hieman muokattu versio Editorial Segadoresin ja Col·lectiu Bauman julkaisemasta espanjankielisestä tekstistä, joka julkaistiin maaliskuussa 2020 Kataloniassa. Kirjoittajat arvioivat eri vuokralakkoja sadan vuoden ajalta ja pyrkivät määrittämään tekijöitä, jotka ovat johtaneet menestykseen tai tappioon, jotta voitaisiin ymmärtää onko nyt aika kypsä kansainväliselle vuokralakolle. Kirjoitus on käännetty suomeksi englanninkieliseltä Crimethinc-sivustolta.

Onko nyt aika vuokralakolle?

“Se, että aiemmin täysin järjestäytymättömät ihmiset ovat yhtäkkiä kiinnostuneita vuokralakoista, ei ole osoitus spontanismista, ultravasemmistolaisuudesta tai jostain moraalisesta väärinymmärryksestä, jonka takia nämä ihmiset eivät kuuluneet aiempiin ortodoksisiin järjestöihin. Se osoittaa ennemminkin, että muuttuneet materiaaliset olosuhteet ovat nostaneet vuokralakon esiin varteen otettavana strategiana, jossa selviytyminen yhdistyy kasvaneeseen voimaan. Uudet olosuhteet tarkoittavat uusia järjestäytymisen muotoja, eikä suinkaan itsepintaista pitäytymistä kiinni totunnaisessa.” -Joshua Clover

“Mutta en mitenkään voi häätää heitä kaikkia kerralla!” – Vuokranantaja, joka kyseli neuvoja internetfoorumilla sen jälkeen kun “hänen” talonsa kaikki 32 vuokralaista ilmoittivat ryhtyvänsä vuokralakkoon maaliskuun 25. päivänä 2020 Houstonissa, Yhdysvalloissa.

Elämme omituisia aikoja. Kevään mukana saapuivat hälyttävän nopeasti etenevän tappavan viruksen synnyttämä pandemia ja valtioiden totalitaariset reaktiot, jotka asettavat meidät uuteen tilanteeseen. Samaan aikaan kun poliisi nauttii uudesta vallastaan, monet ihmiset ovat menettäneet työnsä ja vielä useammat miettivät, miten he selviäisivät kuukauden loppuun asti. Tässä yhteydessä esiin on noussut kutsuja ja ehdotuksia vuokralakkojen aloittamisesta. Me Editorial Segadoresissa ja Col·lectiu Baumassa tutkimme tätä lakon muotoa, kävimme läpi kuuluisimpia historiallisia esimerkkejä ja hahmottelimme miltä vuokralakko voisi näyttää koronan aikakaudella. Toivomme, että näistä pohdinnoista on hyötyä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet strategisoimisesta ja toimimisesta. Kriittinen ajattelu ja suora toiminta on vastauksemme fyysiseen eristykseen.

Mikä on vuokralakko ja miten se toimii?

Vuokralakko tarkoittaa sitä, että ryhmä vuokralaisia päättää yhdessä lopettaa vuokriensa maksamisen. Heillä saattaa olla sama vuokranantaja, tai he elävät samalla asuinalueella. Vuokralakko voi olla osa laajempaa kampanjaa tai kamppailua, mutta se voi yhtä hyvin olla myös ensisijainen kamppailun muoto gentrifikaatiota, sietämättömiä elinkustannuksia, köyhyyttä tai kapitalismia itseään vastaan. Onnistuakseen vuokralakko vaatii taakseen seuraavat kolme elementtiä:

1. Jaettu tyytymättömyys. Vaikka naapureilla ei olisi selkeitä kollektiivisia vaatimuksia, on välttämätöntä, että he näkevät ja kokevat tilanteen enemmän tai vähemmän samalla tavalla: että tilanne on hävytön ja sietämätön, että heillä on riski menettää asuntonsa, ja että institutionaalisiin kanaviin ei voi luottaa saadakseen oikeutta.

2. Tavoitettavuus. Kuten näemme myöhemmin, suurin osa vuokralakoista alkaa pienen porukan aloitteesta ja kasvaa siitä eteenpäin. Siihen tarvitaan keinoja levittää kutsua, kommunikoida tyytymättömyyden aiheita, ja pyytää tukea ja solidaaarisuutta. Monissa tapauksissa onnistumiseen riittää, että yksi kolmasosa kiinteistön vuokralaisista yhtyy lakkoon, mutta jo sitä varten tarvitaan kykyä tavoittaa ihmisiä ja luoda uskottava uhkakuva lakon laajenemisesta.

3. Tuki. Lakkoon menevät tarvitsevat tukea. He tarvitsevat tukea oikeudenkäynteihin; majoitustukea, jos he menettävät asuntonsa; fyysistä tukea taisteluun häätöjä vastaan; sekä strategista tukea kamppailuun repressiota vastaan laajemmassa mittaluokassa. Monissa tapauksissa, ja varsinkin suuremmissa lakoissa, vuokralakkoon ryhtyneet ovat saaneet kaiken tarvittavan tuen omista riveistään tukemalla toinen toisiaan ja luomalla selviytymisen edellyttämia rakenteita. Muissa tapauksissa lakkoilijat ovat kääntyneet muiden organisaatioiden puoleen saadakseen tukea. Aloite vuokralakkoon ryhtymisestä tulee kuitenkin aina vuokralaisilta, jotka ovat riittävän rohkeita aloittaakseen kamppailun.

Historiallisia lakkoja ja niiden yhteisiä piirteitä

Nyt perehdymme hieman siihen, kuinka nämä kolme vaatimusta on saatu täytettyä suuremmissa vuokralakoissa historian aikana.

De Freyne Estate, Roscommon, Irlanti, 1901

Vuonna 1901 vuokralakko puhkesi Roscommonin kunnan suuren maanomistajan, Baron De Freynen, maatiloilla. Sitä edeltäneiden vuosikymmenten aikana alueen vuokralaiset olivat kasvattaneet järjestäytynyttä voimaansa suuria maanomistajia vastaan kamppaillessaan Englannin kolonialismia ja Suuren nälänhädän vaikutuksia vastaan. Nämä liikkeet eivät vakiintuneet Roscommonissa, mutta kunnan asukkaat varmasti tunsivat liikkeen taktiikat ja olivat myös osallistuneet joihinkin puolilaittomiin vastarinnan muotoihin, jotka ovat aina olleet osa maaseudun elämää (joukkokokoontumiset, häätöjen fyysiset vastustamiset, sabotaasi, tuhopoltot).

Noihin aikoihin maaseudun väestö oli järjestäytynyt United Irish League (UIL) -nimiseen patrioottiseen järjestöön, joka keskittyi erityisesti maanviljely- ja talouskysymyksiin. Kun asukkaat aloittivat autonomisen lakkonsa, he solmivat nopeasti suhteita paikallisen UIL-osaston kanssa. Toisaalta jotkut muut järjestöt puolestaan ottivat lakkolaisiin yhteyttä tarjotakseen heille tukeaan. Samaan aikaan UIL:n johto pyrki houkuttelemaan osaa omistavasta luokasta riveihinsä ja siksi sen suhde vuokralakkoon vaihteli: välillä se osoitti tukea, ja välillä pyrki esittämään lakon paikallisena riippumattomana lakkona, joka ei vastustaisi maanvuokraa ja omistusoikeutta sinänsä.

Lakon välittömiä syitä olivat rankkasateet, jotka tuhosivat suuren osan sadosta ja nostivat ruoan hintaa; De Freynen kieltäytyminen alentaa vuokria; velan kasautuminen ja useiden perheiden häädöt; sekä pitkään jatkuneet maanomistukseen liittyvät epäoikeudenmukaisuudet. Noina aikoina epäokeudenmukaisuudet kärjistyivät, kun joillekin naapurialueiden asukkaille myönnettiin oikeus ostaa itselleen maata, mutta De Freynen vuokralaiset pakotettiin elämään lähes maaorjuudessa.

Lakko alkoi lopulta marraskuussa 1901. Alkuun monet De Freynen vuokralaiset järjestäytyivät epämuodollisesti ja maan alla, koska UIL ei tehnyt aloitetta vaikka tukikin vuokralaisia. Lakko laajeni muille alueille ja kesti lopulta yli vuoden. Yli 90 % De Freynen vuokralaisista osallistui lakkoon. He vastustivat häätöjä rakentamalla barrikadeja, heittelemällä poliiseja kivillä ja rakentamalla uusia laittomia asumuksia.

Roscommin vuokralakko aiheutti valtakunnallisen skandaalin. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1903, Englannin parlamentin oli pakko säätää mittava maareformi, jolla vuokratilallisuus lopetettiin.

• Daphne Dyer Wolf, “Two Windows: The Tenants of the De Freyne Rent Strike 1901-1903” (väitöskirja). Drew University, 2019.

Luutalakko, Buenos Aires ja Rosario, 1907

Vuoden 1907 elokuussa Buenos Airesin kunnanhallitus ilmoitti veronkorotuksistaan seuraavalle vuodelle. Välittömästi sen vanavedessä vuokranantajat alkoivat hilata vuokria ylöspäin. Köyhien naapurustojen elinolosuhteet olivat jo ennestään sietämättömät, ja Argentiinan alueen työläisten federaatio (FORA) oli vain vuotta aiemmin kampanjoinut vuokranalennusten puolesta.

Syyskuun 13. päivänä 137 asunnon naiset aloittivat spontaanin lakon yhdessä korttelissa. He ajoivat tiehensä lakimiehet, viranomaiset, tuomarit ja poliisit, jotka yrittivät häätää vuokralaisia. Kuukauden loppuun mennessä jo yli 100 000 vuokralaista oli liittynyt komiteoihin järjestäytyneiden naisten johtamaan lakkoon, jota myös FORA tuki omilla rakenteillaan ja mobilisaatioillaan. Heidän vaatimuksensa oli 30% vuokranalennus, ja he kamppailivat poliisia vastaan heittelemällä esineitä ja taistelemalla kaduilla, kun nämä ilmaantuivat häätämään vuokralaisia.

Lakko laajeni myös muihin kaupunkeihin, mukaan lukien Rosarioon ja Baía Blancaan, ja sai huomattavaa tukea ammattiyhdistyksiltä sekä anarkistisilta ja sosialistisilta järjestöiltä, ennen kaikkea FORA:lta. Poliisiväkivalta oli rajua, ja he jopa murhasivat yhden nuoren anarkistin. Vaikka lakkolaiset onnistuivat estämään monia häätöjä, lopulta he eivät päässeet tavoitteeseensa vuokrien alentamisesta. Kamppailun voima ehtyi kolmen kuukauden kiivaiden taisteluiden ja monien keskeisten militanttien (kuten Virginia Boltenin) maastakarkotusten jälkeen.

• La Huelga de las Escobas
• Anarquistas: la huelga de lxs inquilinxs de 1907

Manhattanin vuokralakko, New York, 1907

New Yorkissa vuokrat nousivat yhdellä kolmanneksella vuosien 1905 ja 1907 välillä. Kaupunki kasvoi silmissä, kun köyhät siirtolaiset pakkautuivat työskentelemään kaupungin tehtaisiin, rakennustyömaille ja satamiin. Samaan aikaan myös anarkistinen ja sosialistinen liikehdintä voimistui. Vuoden 1907 syksyllä vuokranantajat ilmoittivat jälleen uudesta korotuksesta vuokriin. Sen seurauksensa 20-vuotias juutalaistaustainen sosialisti ja työläinen Pauline Newman teki aloitteen vuokralakosta ja vakuutti 400 muuta nuorta naistyöläistä liittymään kutsuun. Jo joulukuun loppuun mennessä he olivat saaneet tuhansia perheitä mukaan, ja vuodenvaihteessa 10 000 perhettä lopetti vuokranmaksun vaatien 18-20% alennusta vuokriin. Muutamassa viikossa noin 2000 perheen vuokria alennettiin. Tästä vuokralakosta alkoi muutamien vuosien naapurustokamppailu, joka johti lopulta vuokrasääntelyn käyttöönottoon.

• The New York City Rent Strike, 1907-8

Rouva Barbourin armeija, Glasgow, 1915

Vuotta 1915 edeltäneinä vuosina skotlantilainen Glasgow’n kaupunki kasvoi nopeasti sodan aikaisen teollistumisen ja maaseutuväestön muuttoliikkeen myötä. Omistavat luokat tietysti keinottelivat asuntokaupoilla nostaakseen vuokria. He pitivät 11 prosenttia asunnoista tyhjillään eivätkä rahoittaneet uutta rakennustuotantoa samaan aikaan kun työläiset pakkautuivat jatkuvasti ahtaampiiin ja huonompikuntoisiin asuntoihin. Ammattiliitot, Scottish Housing Council ja muut järjestöt käyttivät vuosia ajaakseen läpi vuokra-asumiseen liittyviä lakireformeja. He saivatkin muutaman muutoksen läpi, mutta yleisesti ottaen olosuhteet huononivat jatkuvasti. Sen lisäksi ruoan hinnat nousivat Ensimmäisen maailmansodan takia, ja monet miehet olivat ulkomailla. Omistavat luokat laskeskelivat, että köyhien perheiden riistäminen olisi helpompaa nyt kun miehet ovat ulkomailla. Esimerkiksi häädöt lisääntyivät vuoden 1913 elo-syyskuun 484 häädöstä 6441 häätöön vuoden 1915 ensimmäisellä neljänneksellä.

Omistava luokka näki Glasgow’n köyhälistön kärsimyksessä ja riistossa hyvän mahdollisuuden itselleen. Helmikuussa 1915 vuokranantajat ilmoittivat 25 prosentin korotuksesta kaikkiin vuokriin. Jo helmikuun 16. päivänä kaikki Govanin naapuruston köyhät naiset kokoontuivat yleiskokoukseen. Kokoukseen osallistui muun muassa aktiiveja Glasgowin naisten asumisyhdistyksestä (GWHA), joka oli perustettu aiempana vuotena muttei ollut vielä kunnolla päässyt jaloilleen. Kokouksen päätteeksi perustettiin Govanin naisten asumisyhdistys, joka liittyi GWHA:n. He myös päättivät olla maksamatta korotuksia ja jatkaa aiemman vuokratason mukaan, ja pian koko naapurusto liittyi tähän aloitteeseen.

GWHA järjesti vappuna suurmielenosoituksen, johon osallistui yli 20 000 ihmistä. Viimein kesäkuussa Govanin naiset voittivat kamppailun, ja vuokrankorotus peruttiin. Siitä alkoi varsinainen kamppailu. Lokakuussa yli 30 000 ihmistä osallistui koko kaupungin kattavaan vuokralakkoon. Heidät opittiin tuntemaan “Rouva Barbourin armeijana” govanilaisen työläisnaisen Mary Barbourin mukaan. Lakon ylläpitämiseksi ja laajentamiseksi he organisoivat lukuisia mielenosoituksia ja protesteja, puolustivat asukkaita häätöjä vastaan ja taistelivat poliisia vastaan kaduilla. Ammattiliitot uhkasivat ryhtyä lakkoon ammustehtailla ja vuoden loppuun mennessä he saavuttivat vuokrien jäädytyksen sotaa edeltäneelle tasolle, kaikkien rangaistustoimenpiteiden lopettamisen lakkoilijoita vastaan sekä Ison-Britannian ensimmäiset vuokria sääntelevät lait, mikä oli tärkeä askel kohti kunnallista asumista, joka esiteltiin pian sen jälkeen.

Jo varhaisessa vaiheessa liike voitti puolelleen vasemmistolaisten puolueiden ja muiden asumiseen liittyvien organisaatioiden, kuten Sosialistipuolueeseen kytkeytyneen Skotlannin asumisyhdistysten federaation, tuen puolelleen. Mutta on tärkeää huomata, että naiset kehittivät autonomisia rakenteita sen sijaan, että olisivat liittyneet jo olemassa olleisiin. Jotkut, kuten GWHA:n ensimmäinen puheenjohtaja Mary Burns Laird, olivat myös puolueiden aktiiveja, kun taas toiset, kuten rouva Barbour, eivät liittyneet yhteenkään puolueeseen vaan hahmottelivat omaan polkuaan kamppailulle. Joka tapauksessa, GWHA:n aktiivisuus erosi huomattavasti perinteisestä vasemmistopolitiikasta: sen kokoukset järjestettiin keittiöissä, pesutuvissa ja kaduilla. Kirjainyhdistelmän voima perustui pääosin näiden naisten arkipäiväisissä töissään luomiin solidaarisuusverkostoihin.

• 1915: The Glasgow Rent Strike

• Brenda Grant, “A Woman’s Fight: The Glasgow Rent Strike 1915,” 2018

  

Comité de Defensa Económica, Barcelona, 1931

Vuonna 1931 Barcelona oli juuri kamppaillut tiensä ulos diktatuurista. Ihmiset odottivat malttamattomina demokratian lupaamia parannuksia… ja saivatkin odottaa. Barcelonasta oli tullut Euroopan kallein kaupunki, jossa vuokrat söivät tyypillisesti 30-40 prosenttia palkasta. Olosuhteet olivat hirvittävät: monet, jotka eivät pystyneet kustantamaan vuokraa, asettuivat “Casa de Dormireihin” eli huoneisiin, joissa saattoi levätä tehdasvuorojen välissä. Usein näissä huoneissa ei ollut edes sänkyjä, vaan ainoastaan naruja, joissa työläiset saattoivat lepuuttaa käsiään.

Vuokralakko alkoi huhtikuussa ja vaati 40 prosentin leikkausta vuokriin. Se jatkui joulukuuhun asti, ja keräsi taakseen 45 000 – 100 000 työläistä eri puolilta kaupunkia. CNT-ammattijärjestön rakennustyöläisten liiton perustama Taloudellisen puolustuksen komitea (Comité de Defensa Económica, CDE) oli avainroolissa lakon koordinaatiossa ja laajentamisessa.

Kuten monia muitakin lakkoja, myös tätä lakkoa kuvaa vahva solidaarisuus, joka yhdisti naapureita rakentamaan barrikadeja ja vastustamaan häätöjä. Kun siinä onnistuttiin, kaduilla juhlittiin yhdessä. Jos epäonnistuttiin, asukkaat murtautuivat takaisin häädettyyn taloon ja juhlivat sisällä. Samat työläiset, jotka päivällä sulkivat veden ja sähköt, palasivat illalla laittamaan ne uudestaan päälle. He toimivat tietysti CNT:ssä. Joskus poliisit heittivät huonekaluja ikkunoista ulos tai tuhosivat niitä muuten, kun kyllästyivät palaamaan jatkuvasti uudelleen vallattuihin asuntoihin. Lakkoilijat järjestivät myös escrache-nimellä nykyään tunnettuja protesteja vuokranantajien kotien edustoilla.

On selvää, ettei lakko syntynyt tyhjästä: sen pohjana toimivat pitkät yhteisöllisen autonomian perinteet sekä naapurustoihin ja sukulaisuuteen perustuneet suhteiden verkostot. Liike perustui voimakkaasti myös CNT:n radikaaliin kulttuuriin, jota se juurrutti naapurustoihin Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien.

“CDE:n aktiivi Santiago Bilbao piti vuokralakkoa merkittävänä taloudellisen keskinäisavun muotona, jonka avulla riistetyt pystyivät heikentämään markkinoiden valtaa ja hallitsemaan omaa elämäänsä. CDE:n ohje työläisille oli: “Syökää hyvin ja jättäkää vuokra maksamatta, jos rahat eivät riitä siihen!” CDE vaati myös, että työttömät vapautettaisiin vuokran maksusta. Vaikka vuokralakkoliike rakentui CDE:n yleiskokousten ympärille, sen todellinen voima syntyi kaduilla, jotka olivat liikkeelle tärkeämpiä kuin yksikään organisaatio.”

–Barcelona (1931), Huelga de Inquilinos

“Vuokralakko syntyi Barcelonan naapurustoissa, joissa kalastajien ja Maquinista Terrestre y Marítiman metallityöläisten luokkatietoisuus kehittyi. Ei ole yllättävää, että tyytymättömyys kypsyi nimenomaan kalastajien asuttamassa naapurustossa Välimeren rannalla, jossa asuntoja kutsutaan edelleen tulitikkurasioiksi. Näissä 15 tai 20 neliömetrin asunnoissa asui kokonaisia perheitä ja joskus myös satunnaisia ihmisiä, kuten juuri maaseudulta muuttaneita sukulaisia. Toisaalta, juuri CNT:n metallityöläisten liitto mobilisoi työiläisperheiden tyytymättömyyden, joka laajeni askel askeleelta jokaiseen naapurustoon. Ja jokaisella alueella lakolla oli omat ominaispiirteensä ja metodinsa.”

-Aisa Pàmpols, Manel, (2014) “La huelga de alquileres y el comité de defensa económica,” Barcelona, abril-diciembre de 1931. Sindicato de la Construcción de la CNT. Barcelona: El Lokal.

Lakko murrettiin lopulta kuvernööri Oriol Anguere de Sojon ja Kiinteistönomistajien yhdistyksen puheenjohtajan Joan Pich I Sonin johtamalla armottomalla repressiolla, joka kukisti myös lokakuun 1934 kapinan. Uusi tasavaltalainen demokratia ei eronnut paljonkaan vanhasta diktatuurista, kun se toi esiin koko arsenaalinsa: poliisi, Guardia Civil -miliisit, sekä uudet puolisotilaalliset Guardia de Asalto -joukot. Lisäksi asetettiin ”Tasavallan puolustuslaki”, jonka nojalla tukahduttamistoimet laillistettiin. Aktiiveja vangittiin ja CDE juistettiin laittomaksi järjestöksi. Kaikesta tästä huolimatta jatkuvat protestit pitivät yllä vallankumouksen liekkiä, joka leimahti muutamia vuosia myöhemmin.

Suuri osa lakon alkuperäisestä dokumentaatiosta tuhottiin Espanjan sisällissodan aikana, mahdollisesti siksi että vuokralakon pelättiin inspiroivan uutta vastarintaa. Sen takia suuri osa lakkoa johtaneiden naisten äänistä on hautautunut historiaan. Usein historiankirjoituksessa muodollisille järjestöille annetaan enemmän painoarvoa kuin epävirallisille järjestäytymisen tiloille, vaikka tässä lakossa CNT:n rooli olikin epäilemättä keskeinen. Kuitenkin se, että lakon taktiikat vaihtelivat naapurustosta toiseen, osoittaa, ettei lakkoa johdettu keskusjohtoisesti vaan se riippui ennen kaikkea osallistujien aloitteellisuudesta.

• Barcelona (1931), Huelga de Inquilinos

• Aisa Pàmpols, Manel, (2014) “La huelga de alquileres y el comité de defensa económica,” Barcelona, abril-diciembre de 1931. Sindicato de la Construcción de la CNT. Barcelona: El Lokal.

  

St. Pancras, Lontoo, 1959-1960

Lontoon St. Pancrasin naapurusto oli pääosin työväenluokkainen asuinalue, jossa noin 8000 ihmistä asui julkisesti tuetuissa asunnoissa. Vuonna 1958 alueen hallinto päätti nostaa julkisten asuntojen vuokria. Seuraavassa heinäkuussa vuokria nostettiin jälleen Konservatiivipuolueen voitettua aluevaalit. Vuokria nostettiin jopa 100-200% samaan aikaan kun asumisyhdistykset, joihin aiemmin asukkaiden oli pakko kuulua, häädettiin.

Vuoteen 1959 mennessä naapurustojärjestäytyminen oli vähäistä, mutta elokuussa yhden alueen naapuruston asukkaat perustivat vuokralaisliiton. Elokuun loppuun mennessä tuollaisia liittoja oli jo 25, ja niiden koordinointiin perustettiin United Tenants Association, jonka keskuskomiteaan kunkin alaliiton edustajat kuuluivat. UTA:n sihteeri Don Cook oli jo aiemmin toiminut sihteerinä yhdessä harvoista ennen vuotta 1959 olemassa olleista vuokralaisliitoista.

Alusta lähtien suurin osa rivijäsenistä kannatti suoraa toimintaa ja vuokralakkoja, mutta Työväenpuolue halusi käyttää vuokralaisten tyytymättömyyttä konservatiivien voittamiseen ja alueen hallinnoimiseen, ja jarrutteli toimintaa.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1959 alueella järjestettiin iso marssi ja yleiskokous, jotka keräsivät 4000 osallistujaa. Tuossa kokouksessa tehtiin useita tärkeitä päätöksiä: osallistujat kieltäytyivät täyttämästä lomakkeita, joiden perusteella jokaisen perheen vuokrankorotukset laskettaisiin, kutsuivat asukkaita pysymään yhtenäisinä ja puolustamaan jokaista perhettä häätöjä vastaan, ja vaativat solidaarisuutta ammattiliitoilta. Seuraavien kuukausien aikana vuokralaiset jatkoivat mielenosoituksiaan ja muodostivat ammattiliittojen tuella komiteoita jokaiseen kortteliin. Näiden komiteoiden delegaatit tapasivat joka viikko kokouksissa, joihin saattoi osallistua jopa 200 delegaattia. He julkaisivat kolmea viikoittaista uutiskirjettä, joissa liikkeen johto levitti tietoa lakkolaisille. Vuoden loppuun mennessä UTA:n liittyi 35 vuokralaisyhdistystä.

Naiset protestoivat öisin alueen valtuutettujen asuntojen edustoilla. Jokainen valtuutettu joutui protestin kohteeksi ainakin kerran tai pari viikossa, ja he menettivät huomattavan määrän yöuniaan. Yksi harvoista osallistujien kirjoittamista lakkokronikoista (erään Dave Burnin kirjoittama) tunnustaa, että “naiset toimivat liikkeen selkärankana ollen aktiivisia joka päivä ja tukien toinen toistaan.” Siitä huolimatta Burnin kertomus keskittyy muodollisiin ja usein miesten dominoimiin organisaatioihin.

Varsinainen vuokralakko alkoi lopulta tammikuun 4. päivänä vuonna 1960. Alkuun jopa 80% julkisten asuntojen vuokralaisista kieltäytyi maksamasta korotuksia ja jatkoi maksamalla aiempaa vuokraa. Useiden uhkausten ja häätöprosessien jälkeen osallistumisprosentti laski noin 25 prosenttiin, eli noin 2000 vuokralaiseen. Helmikuussa Työväenpuolue kehotti UTA:a lopettamaan vuokralakon, jotta puolue voisi neuvotella konservatiivien kanssa. UTA kieltäytyi kehotuksesta: ilman lakkoa he olisivat täysin vailla puolustusta, ja monet perheet olivat jo nyt häätöprosessien alla.

Kohdentaakseen voimiaan UTA järjesti vuokrien maksamisen kollektiivisesti, jottei heidän tarvitsisi kamppailla niin monia häätöjä vastaan yhtä aikaa. Ensimmäiset tuomiot annettiin, ja ensimmäiset kolme häätöä ajoitettiin elokuulle. Vuokralaiset alkoivat organisoida itsepuolustustaan päättäväisinä ettei yhtäkään perhettä häädettäisi. Heinäkuussa UTA:n johto tapasi alueen valtuutettuja, mutta neuvottelut kariutuivat nopeasti, sillä konservatiivit eivät ottaneet vuokralaisten ongelmia kuuleviin korviinsa. Siitä eteenpäin UTA aloitti täysimittaisen vuokralakon, ja elokuun puoliväliin mennessä häätöilmoituksia oli kerääntynyt jo 250.

Elokuun puoliväliin mennessä häätöilmoitusten määrä oli noussut jo yli viiteen sataan. Kuun loppuun mennessä alueelle oli pystytetty massiivisia barrikadeja ja vuokralaiset olivat organisoineet vahtien ja hälytysten järjestelmän, jolla koko naapurusto saataisiin mobilisoitua puolustamaan häätöjen kohteeksi joutuneita perheitä. Sekä Työväenpuolue että Kommunistinen puolue pelkäsivät kiristyvää jännitettä ja kutsuivat UTA:a lopettamaan lakon, mutta tässä vaiheessa oli jo liian myöhäistä.

Elokuun 22. päivänä 800 poliisia hyökkäsi naapurustoon, mikä johti kahden tunnin katutaisteluun, jossa yksi poliisi loukkaantui vakavasti. Poliisit onnistuivat häätämään kaksi asuntoa, mutta eräässä korttelissa taistelut jatkuivat puolille päivin. Noin 300 työläistä tuli auttamaan lakon puolustamisessa, mutta ammattiliitot eivät tarjonneet apuaan. Iltapäivällä noin tuhat poliisia hyökkäsi 14 000 ihmisen mielenosoituksen kimppuun, ja katutaistelut kiihtyivät jälleen. Alueen valtuuston johtaja vihjaili, että hän olisi valmis neuvottelemaan UTA:n edustajien kanssa. Seuraavana päivänä sisäministeriö kielsi kaikki mielenosoitukset ja kokoontumiset.

Mellakoiden aiheuttaman skandaalin myötä Työväenpuolue hylkäsi vuokralaiset ja alkoi kampanjoida “agitaattoreita” ja “radikaaleja” vastaan. He syyttivät mellakoista ulkopuolisia provokaattoreita ja vaativat, että konflikti olisi ratkaistava dialogin avulla, vaikka koko vuoden ajan alueen konservatiivit olivat lähes kategorisesti kieltäytyneet keskusteluista. Samaan aikaan UTA:n neuvottelujen seurauksena konservatiivit hyväksyivät pienen vuokran alennuksen.

Kohdatessaan päivittäisiä häätöilmoituksia sekä hyökkäyksiä niin oikealta kuin vasemmaltakin UTA päätti vaihtaa strategiaansa. He maksoivat vuokranerotuksen niille naapureille, jotka olivat suurimman häätöriskin alla, ja päättivät auttaa Työväenpuoluetta saamaan alueen valtuuston takaisin haltuunsa konservatiiveilta. Toukokuussa 1961 Työväenpuolue voitti aluevaalit ja sai valtuustoon 51 edustajaa konservatiivien 19 vastaan. Useat UTA:n delegaatit olivat liittyneet puolueeseen ja kampanjoineet vuokrareformiin liittyvillä teemoilla.

Vuokralaiset odottivat julkisesti tuetun asumisen reformia… ja odottivat… ja odottivat. Kaksi erotettua vuokralaista löysi lopulta uudet kodit, mutta joidenkin kuukausien jälkeen Työväenpuolueen valtuutetut ilmoittivat, ettei vuokrareformi ole mahdollinen. Lakko oli epäonnistunut.

• Rent Strike: St. Pancras, 1960

Autoriduzione, Italia, 1970-luku

Italiassa 1960- ja 1970-lukuja luonnehtivat työn ja asumisen prekarisoituminen sekä ihmisten unelmat maailmasta ilman riistoa ja uskallus taistella sen puolesta. Vuonna 1974 teollisuuden ja rahoitusalan kaikista kauaskatseisimmat teknokraatit luottivat Kommunistisen puolueen neutraaliuteen ja esittelivät “Carli-suunnitelman”. Tämän suunnitelman tarkoitus oli syventää työn riistoa ja leikata julkista kulutusta.

Samaan aikaan Italian autonominen työväenliike oli innostanut itseorganisoitunutta liikehdintää myös naapurustoissa, jotka olivat järjestäytyneet naapurustokomiteoihin naisten johdolla. Käytännön asioihin ja selviytymiseen keskittyneet naapurustokomiteat järjestivät “itsealennuksia” (autoriduzione), joissa asukkaat päättivät itse laskea palveluiden hintoja maksamalla esimerkiksi vain 50 prosenttia virallisesta vesi- tai sähkölaskusta.

Torinossa liike sai tuulta purjeisiinsa kesällä 1974. Kun julkisen liikenteen hintoja päätettiin nostaa, siihen vastattiin välittömästi. Protesteihin osallistuneet blokkasivat busseja, jakoivat pamfletteja ja lähettivät delegaatteja kaupunkiin. Militanteimmat liitot alkoivat organisoida massavastarintaa: ne printtasivat matkalippuja itse, ja vapaaehtoiset möivät niitä linja-autoissa aiempaan halpaan hintaan. Kollektiivisella voimalla yritykset pakotettiin hyväksymään tilanne.

Myös sähkölaskujen itsealennukset levisivät nopeasti. Ne järjestettiin yleensä kahdessa vaiheessa: ensin kerättiin tehtaiden edustoilla ja naapurustoissa allekirjoituksia, joilla ihmiset sitoutuivat itsealennukseen. Seuraavaksi höydynnetiin julkisten alojen liittojen vuotamia tietoja ja järjestettiin vahteja ja blokkauksia postitoimistoilla niinä päivinä, jolloin maksut lähetettiin. Vahdit jakoivat lentolehtisiä, joissa ohjeistettiin miten osallistua itsealennukseen. Muutaman viikon kuluessa noin 150 000 perhettä Torinon ja Piedmontin alueella oli liittynyt sähkön itsealennukseen.

Itsealennukset olivat voimakkaimpia Torinossa, sillä paikalliset liitot olivat autonomisia Kommunistisen puolueen kontrolloimista valtakunnallisista komiteoista, jotka blokkasivat kaiken suoran toiminnan nousevia hintoja vastaan. Niinpä Torinossa ammattiliitot pystyivät tuomaan voimansa naapurustokomiteoiden aloitteiden taakse, kun taas muualla, kuten Milanossa, liitot eivät tukeneet itsealennuksia tai, kuten Napolissa, vahvoja liittoja ei ollut alunperinkään. Joissakin kaupungeissa, kuten Palermossa, opiskelijat ja nuoret mahdollistivat itsealennukset laittomalla toiminnalla.

Autonominen liike laajensi itsealennuksia koskemaan myös vuokraa, ja tähtäsivät siihen, ettei vuokra ylittäisi 10 prosenttia perheen palkasta. Itsealennusten ympärille kehitettiin laaja taktiikoiden kirjo aina pienten ryhmien aktioista radikaalien liittojen tukemiin naapurustokomiteoiden aloitteisiin. Jo 1970-luvun ensimmäisen puoliskon aikana itsealennusten yhteydessä vallattiin yli 20 000 kotia ja ne vapautettiin kokonaan vuokran kaupallisesta logiikasta. Vuokralakkoja järjestettiin myös Roomassa, Milanossa ja Torinossa.

Feministinen liike oli keskeisessä osassa näissä kamppailuissa. Tässä kontekstissa naiset kehittivät myös teoriaa kolminkertaisesta sorrosta (pomojen, aviomiesten ja valtion sorrosta) ja uusintavasta työstä, joka on keskeinen myös nykypäivän kamppailuissa.

• Autoreduction movements in Turin, 1974

• Mapping the Terrain of Struggle: Autonomous Movements in 1970s Italy

  

Soweto, Etelä-Afrikka, 1980-luku

Soweto on tiheästi asuttu kaupunkialue Johannesburgissa. Siellä asui 2,5 miljoonaa ihmistä 1980-luvulla, ja Aparhteidin loppuaikoina alueen asukkaat kokivat syvää köyhyyttä ja yhteiskunnallista syrjintää. Tästä johtuen jo vuonna 1976 syttyi Soweton kapina, sarja voimakkaita protesteja ja lakkoja, joissa kuoli kymmeniä ihmisiä ja jotka päättyivät ainoastaan poliisin tukahduttamistoimiin. Alueen aineelliset elinolosuhteet alkoivat parantua, mutta ainoastaan asukkaiden jatkuvan taistelun ansiosta.

Talot olivat pääosin huonokuntoisia, epähygieenisiä ja epäjärjestyksessä. Vuokrat ja muut kustannukset söivät tyypillisesti yhden kolmasosan työssäkäyvien asukkaiden palkasta, minkä lisäksi työttömyys kasvoi nopeasti. Kesäkuun 1. päivänä vuonna 1986 tuhannet Soweton asukkaat lakkasivat maksamasta vuokraa ja maksuja Soweton valtuustolle, kun sana kiiri valtuuston aikeista nostaa vuokria. Valtuusto yritti murtaa lakon häädöillä, mutta naapurit taistelivat vastaan voimakkaasti. Elokuussa poliisi avasi tulen väkijoukkoon, joka yritti estää häätöä, ja murhasi yli 20 ihmistä. Asukkaiden viha vain yltyi ja viranomaisten oli pakko lopettaa häädöt.

Vuoden 1988 alussa viranomaiset julistivat kansallisen hätätilan tukahduttaakseen ympäri maata leviävän mustien vastarinnan. Ainoa merkittävä selkeä kamppailu, jota he eivät onnistuneet tukahduttamaan, oli Soweton vuokralakko. Vuoden keskivaiheilla lakot jatkuivat edelleen, ja viranomaiset katkaisivat sähköt melkein koko alueelta painostaakseen asukkaita luovuttamaan.

Media väitti, ettei lakko ole realistinen ja se pysyy yllä ainoastaan nuorten militanttien väkivallalla. Todellisuus oli kuitenkin täysin päinvastainen: huolimatta 30 kuukauden poikkeustilasta, jonka turvin suurin osa aparhteidin vastaisen liikkeen vastarinnasta tukahdutettiin, valtaosa Soweton asukkaista tuki edelleen vuokralakkoa. Lopulta viranomaiset myönsivät menettäneensä kontrollinsa täysin. Joulukuussa 1989 he peruivat kaikki erääntyneet vuokrat (ja menettivät siten 100 miljoonaa dollaria), lopettivat häädöt lopullisesti, jäädyttivät kaikki vuokrat, jotka odottivat neuvottelua asukkaiden kanssa, ja ainakin 50 000 tapauksessa luovuttivat asuntojen omistusoikeuden suoraan niiden asukkaille.

Jo ennen näitä lakkoja apartheiden vastainen liike oli käyttänyt vuokralakkoja vastarinnan muotona valkoista hallitusta vastaan, joten koko musta väestö tiesi miten toimia. Tämän liikkeen mobilisaatiot ja järjestöt olivat syventäneet ihmisten käytännöllistä solidaarisuutta. Ensimmäinen suuri vuokralakko alkoi vuonna 1984 Lekoassa, Vaalin maakunnassa, kun asukkaat vastasivat lakolla vuokrankorotuksiin. Vaalin Kansalaisjärjestö osallistui aktiivisesti lakkoon, ja ehkä juuri täältä vuokralakko siirtyi ANC:n ja muiden organisaatioiden taktiikkavalikoimaan.

Samaan tapaan myös Soweton vuokralakko syntyi naapurustossa reaktiona elinolosuhteisiin ja selviytymisen ehtoihin. Se on klassinen esimerkki siitä, kuinka epämuodolliset naapurustoverkostot ovat avainasemassa vuokralakkojen järjestämisessä, ja siitä, kuinka muodolliset rakenteet syntyvät tarpeiden mukaan lakon jatkuessa. Lisäksi, myös Soweton vuokralakossa monista virallisista järjestöistä ulossuljetut naiset olivat avainasemassa noiden naapuriverkostojen ylläpitämisessä.

• Rent Strike Gives Blacks in South Africa a Powerful Weapon
• South Africa Blacks Plan Mass Action: Store Boycotts, Rent Strikes Are Part of Strategy
• The People Armed, 1984-1990

• Soweto City Council Drops Campaign To Crush Rent Boycott

  

Boyle Heights Mariachis, Los Angeles, 2017

Osana alueen rasistista gentrifikaatiota erään Mariachi Plazaa reunustavan kerrostalon omistaja nosti talon asuntojen hintoja 60-80 prosenttia Boyle Heighstin alueella Los Angelesissa. Puolet talon asukkaista muodostivat välittömästi liittouman – johon kuuluivat myös ne vuokralaiset, joihin hinnankorotukset eivät välittömästi kohdistuneet – ja vaativat keskusteluyhteyttä omistajaan. Kun omistaja yritti lähestyä heitä kutakin henkilökohtaisesti, liittouma käynnisti vuokralakon. Sen seurauksena Los Angelesin vuokralaisten liitto (LATU) alkoi tukea lakkoa ja auttaa mobilisaatiossa ja oikeustuen järjestämisessä.

Yhdeksän kuukauden jälkeen he onnistuivat vähentämään vuokrankorotuksen vain 14 prosenttiin ja saivat Yhdysvalloissa erittäin harvinaisen kolmen vuoden vuokrasopimuksen, kaikkien maksamatta jättäneiden rangaistusten perumisen sekä oikeuden neuvotella seuraavat vuokrasopimukset kollektiivisesti kolmen vuoden umpeuduttua.

• Boyle Heights Tenants, Mariachis Celebrate Victory over Exorbitant Rent Hikes

Yhtenäinen Burlington, Los Angeles, 2018

Samaan aikaan kun asunnottomien latinoiden lukumäärä kasvoi räjähdysmäisesti, nopeasti gentrifioituneessa Los Angelisin Burlington Avenuen latinonaapurustossa alkoi vuokralakko kolmessa saman omistajan kerrostalossa. Kun omistaja nosti vuokria 25-50 prosenttia, vuokralakon aloitti 36 asuntoa (taloissa oli yhteensä 192 asuntoa). Viikkoa myöhemmin jo 85 asuntoa, lähes puolet, oli vuokralakossa. Vuokralaiset alkoivat järjestäytyä, ja sen seurauksensa paikallinen LATU ja läheisen naapuruston häätöjen vastainen lakitukiryhmä tarjosivat apueen lakolle.

Oikeuslaitos hajotti vastarinnan erillisillä oikeusprosesseilla jokaista asuntoa kohden. Puolet asunnoista voitti oikeuskäsittelyt, mutta muut pakotettiin lähtemään.

• The Biggest Rent Strike in LA History: Burlington Tenants vs. Slumlord Attorney Lisa Ehrlich

Parkdale, Toronto, 2017-2018

Vuonna 2017 noin 300 asunnon asukkaat saman omistajan omistamissa useissa kerrostaloissa toteuttivat onnistuneen vuokralakon Toronton Parkdalen naapurustossa. Naapurusto kärsi nopeasta gentrifikaatiosta ja kyseisten kiinteistöjen omistaja oli jo saanut huonon maineen asuntojen huonon kunnon ja kovien vuokrankorotusten takia.

Kun yritys yritti nostaa hintoja, osa asukkaista päätti julistaa vuokralakon. Muut liittyivät nopeasti mukaan ja perustettiin neuvosto. Toinen merkittävä tekijä oli saman alueen naapurustojärjestö Parkdale Organize, joka syntyi aiemmasta naapurustokamppailusta vuonna 2015. Parkdale Organize auttoi lakon mobilisaatiossa kiertämällä kaikki kiinteistöjen asunnot läpi sekä tarjoamalla resursseja ja tietotaitoa. Kuukausien jälkeen he onnistuivat estämään vuokrien korotuksen.

Tämän esimerkin inspiroimina toisen, 189 asunnon kiinteistön asukkaat julistivat vuokralakon seuraavana vuonna samalla alueella. Kun kiinteistöyhtiö ilmoitti kovista vuokrankorotuksista, 55 asunnon asukkaat julistivat vuokralakon ja perustivat neuvoston. Kahden kuukauden vuokralakon jälkeen asukkaat saivat vaatimuksensa läpi ja omistaja perui korotukset.

• Parkdale Tenants Stage Rent Strike to Protest Unfair Rent Hike

• Parkdale Tenant Strike Expected to End after Landlord Backs Down on Rent Increase

  

---

Yhteisiä ominaisuuksia

Suurin osa näistä vuokralakoista on ollut naisten aloittamia, ja kaikissa niistä naisilla on ollut keskeinen rooli. Lakot syntyvät usein olosuhteissa, joissa useat vuokralaiset kärsivät samanlaisista ongelmista: suuren osan palkasta syövistä vuokrista; vaarasta menettää asunto; sekä joistain raivoa syventävistä tyytymättömyyden syistä, kuten erittäin epäterveellisestä olosuhteista, laajemmasta määrittävästä ongelmasta, kuten englantilaisesta kolonialismista Roscommin vuokralakossa, tai epäoikeudenmukaisesta reformista, joka hyödyttää joitakin muiden kustannuksella. Lähes aina laukaisevana kipinänä toimii jokin käänne, tyypillisesti hintojen nousu tai asukkaiden taloustilanteen äkillinen kurjistuminen muusta syystä.

Lakot alkavat useimmiten spontaanisti, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne syntyisivät tyhjästä. Päinvastoin, ne syntyvät – otollisissa olosuhteissa – naapureiden aloitteista, jotka kehittyvät eteenpäin naapurustoverkostojen ja yleiskokousten välityksellä. Sen jälkeen vuokralakkolaiset joko kehittävät oman organisaationsa tai saavat tukea jo olemassaolleilta. Joissakin tapauksissa jo lakon alkuvaiheessa on mukana muodollisia järjestöjä, mutta useimmiten ne ovat pieniä vuokralaisten järjestöjä, ei isoja liittoja tai puolueita. Ainoastaan Barcelonan vuokralakko vuonna 1931 oli suuren organisaation aloittama.

Voiton todennäköisyys riippuu suoraan vuokralakon kyvystä laajentua mahdollisimman laajaksi, mutta onnistuakseen ei ole välttämätöntä saada lakkoon enemmistöä vuokralaisista. Lakkoja on voitettu jo silloin, kun yksi neljännes tai kolmannes saman omistajan vuokralaisista osallistuu lakkoon. Alueellisissa lakoissa, jotka eivät kohdistu tiettyä yksittäistä omistajaa vastaan, vielä pienempi osallistumisprosentti voi riittää, kunhan lakko on riittävän iso häiritsemään normaalia arkea, aiheuttamaan hallinnollisen kriisin, ja ylikuormittamaan oikeusjärjestelmän. Määrätietoisuus, jolla pidetään yllä kamppailumielialaa ja solidaarisuutta yksilöllisten ratkaisujen sijaan, on tärkeämpi kuin lakkoon osallistuvien lukumäärä.

Viimeinen ja mahdollisesti merkittävin tekijä on vuokralakon konteksti. Missä määrin valtiolla on kapasiteettia lakon tukahduttamiseen? Onko viranomaisille parempi tukahduttaa lakko vai vältellä konfliktia ja palauttaa julkikuvansa?

Vuokralaisten huolet

On ymmärrettävää, että vuokralakkoa tukevilla vuokralaisilla voi olla erilaisia epäilyksiä.

Käytännölliset ja lailliset huolet

Epäilykset johtuvat alkuun siitä, että suurimmalla osalla ihmisistä ei ole minkäänlaista kokemusta vuokralakoista. Miten se toimii? Mitkä ovat oikeuteni ja mahdolliset rangaistukset vuokran maksamatta jättämisestä?

Lyhyesti sanottuna vuokralakkoon osallistumiseen riittää kaksi perusasiaa: jätä maksamatta vuokrasi ja kommunikoi siitä muille. Voit ilmoittaa maksamattomuudestasi omistajalle tai sitten jättää kertomatta. Vuokranantajalle ilmoittaminen voi tehostaa viestiä, mutta viesti menee kyllä perille kun lakkoon liittyy enemmän ihmisiä mukaan.

Toinen askel on erittäinen tärkeä: muiden informoiminen lakkoon liittymisestä. Mitä enemmän ihmisiä liittyy lakkoon, sitä pienemmät riskit yksittäisille osallistujille. On myös erittäin tärkeää tiedottaa lakosta järjestöille, jotka voivat tukea naapuruston kamppailua. Tällaisia järjestöjä voivat olla esimerkiksi naapurustoyhdistykset, vuokralaisten liitot, ja jopa radikaalit ammattiliitot, kuten CNT. Jos he tietävä kuinka monta ihmistä on lakossa, he voivat jakaa tietoa ja resurssejaan sekä auttaa organisoimaan kollektiivista puolustusta häätöjen alkaessa. Muista että yhdessä olemme aina voimakkaampia.

Jos jätät maksamatta vuokran, vuokranantaja voi aloittaa häätöprosessin. Mutta monissa tapauksissa vuokranantajan on pyrittävä löytämään neuvotteluratkaisu, esimerkiksi vuokrista sopiminen, jos useat vuokralaiset jättävät yhtä aikaa vuokransa maksamatta. Yleisessä kriisitilanteessa, kuten nyt on menossa, on mahdollista että valtio asettaa moratorion häädöille, jos monia ihmisiä on lakossa.

Emotionaaliset huolet

Emotionaalinen ulottuvuus on olennainen vuokralakoissa. Asuminen on epävarmaa monille kaikkialla, jokainen päivä. Vuokralakko käynnistää lopulta siitä, että joillakin on riittävästi rohkeutta sanoa “Nyt riittää” ja tehdä päätös riskien ja aloitteen ottamisesta. Kyse on eräänlaisesta paradoksista: jos jokainen uskaltaa osallistua vuokralakkoon, voitto on lähes varma ja riskit olemattomat. Mutta jos jokainen epäröi, muutamat aloitteelliset saattavat menettää kotinsa ilman joukon tuomaa turvaa.

Nyt olosuhteet ovat kuitenkin puolellamme. Miljoonat varattomien lähiöiden ihmiset ovat samassa tilanteessa, ja me kaikki tiedämme myös olevamme tässä tilanteessa. Ei ole kyse vain “muutamista”, jotka ottavat riskin, koska jo nyt kymmenettuhannet ihmiset ovat menettäneet työnsä eivätkä pysty maksamaan vuokraa, ja tämä luku tulee vain nousemaan. Jos yhdistämme kamppailumme, meillä on kaikki voitettavana eikä mitään hävittävää. Myös niillä hieman etuoikeitetummilla, joilla on edelleen varaa elää joitakin kuukausia, on paljon voitettavaa, jos he liittyvät yhteen niiden tuhansien ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään vaihtoehtoa. Emme tiedä vielä kuinka pitkään rajoitukset tulevat jatkumaan tai miten syvä ja pitkä talouskriisi tästä kaikesta seuraa. Pandemiasta huolimatta monissa maissa asunnottomuus on lisääntymässä joka tapauksessa. Jos asiat palaavat ennalleen, turismi, Airbnb, gentrifikaatio ja jatkuva vuokrankorotuspaine palaavat myös.

Toinen suotuisa puoli nykytilanteessa on se, että poikkeustilanteen takia myös oikeusjärjestelmä on halvaantunut. Tämä parempaa tilannetta vuokralakkoon ei ole, meidän täytyy ainoastaan kohottaa äänemme ja muodostaa kollektiivinen vastaus tilanteeseen.

Asumiskamppailuun erikoistuneet järjestöt

Yhteiskunnallisilla järjestöillä on tärkeä rooli vuokralakossa. Ne voivat vahvistaa, tukea tai vahingoittaa sitä. Mikä sitten yhdistää asumiskamppailuja, joilla on vahva ja tehokas suhde poliittisiin järjestöihin?

Ensinnäkin on lähdettävä asumiskamppailun todellisuudesta. Näihin liikkeisiin kuuluvat ennen kaikkea ne, jotka kärsivät ala-arvoisista asunnoista tai ovat vaarassa menettää asuntonsa. Heillä on kaikki voitettavanaan eikä mitään menetettävää. Heidän pitää ottaa aloite vuokralakon tai muun vastarinnan aloittamisesta.

Järjestöillä on ensiarvoisen tärkeä strateginen rooli vuokralakoissa, mutta ei ole mitään tiettyä järjestöä, joka olisi välttämätön vuokralakon onnistumiselle. Vuokralakon voi julistaa jo ennestään vahva organisaatio, kuten Barcelonassa vuonna 1931. Mutta jos asukkaiden täytyy mennä vuokralakkoon, he julistavat lakon itse ja rakentavat tarvittavat organisaatiot tuen laajentamiseen ja toiminnan koordinoimiseen. Myös silloin kun asumiskamppailuun keskittyviä järjestöjä on jo olemassa, mutta ne eivät syystä tai toisesta vastaa asukkaiden tarpeisiin, he jättävät nämä omaan arvoonsa ja luovat omat rakenteensa. Erittäin valitettavassa tapauksessa, kuten St. Pancrasin lakossa Lontoossa vuonna 1960, järjestö pitää itseään liikkeen omistajana, ohjailee sitä omien poliittisten päämääriensä eikä lakkoilevien asukkaiden tarpeiden mukaan ja siten sabotoi lakkoa ja vahingoittaa siihen osallistuvia.

Se, että juuri naiset ovat johtaneet useimpia vuokralakkoja, heijastelee tätä dynamiikkaa: vasemmistolaiset organisaatiot on rakennettu pitkälti patriarkaalisen logiikan mukaan, jossa “puolueen intressit” laitetaan itse asiassa ihmisten tarpeiden edelle. Sen takia naiset luovat usein omat rakenteensa omiin verkostoihinsa ja toimintatapoihinsa perustuen sen sijaan että liittyisivät olemassa oleviin isoihin järjestöihin.

Vahva ja toimiva suhde asumiskamppailun ja poliittisten järjestöjen välillä voi perustua kolmeen perusperiaatteeseen:

1. Järjestöt vastaavat asukkaiden tarpeisiin. Ne voivat auttaa strategioiden muotoilussa, mutta ainoastaan pohjautuen asukkaiden kokemaan todellisuuteen ja mieltymyksiin.

2. Järjestöjen tehtävä on tukea, ei johtaa. Jos järjestö ajattelee, että sen johtajuus on välttämätöntä vuokralakolla, asukkaat todennäköisesti luovat omat aloitteensa, kun tilanne niin vaatii.

3. Tärkeimmät tuen muodot, joita järjestöt voivat tarjota, ovat psykososiaalisia ja puolustukseen liittyviä. Mitä ensimmäisiin tulee, järjestöt voivat auttaa asukkaita näkemään, että he eivät ole yksin ja että yhdessä he ovat vahvoja ja voivat voittaa. Tässä mielessä tärkeintä on nostaa ihmisten itseluottamusta ja kamppailutahtoa, ei levittää pelkoa tai toppuutella heitä. Mitä puolustukseen tulee, järjestöt voivat auttaa koordinoimaan fyysistä itsepuolustusta häätöjen aikaan ja keräämään resursseja oikeusprosesseihin. Ilman tällaista tukea, lakkoilijat häviävät asunto kerrallaan.

---

Mikä sitten kuvaa toimimatonta tai vahingollista suhdetta asumiskamppailun ja järjestöjen välillä?

Erikoitustunut aktivismi. On ihailtavaa, että ihmiset omistavat koko elämänsä kamppailulle vapauden puolesta. On kuitenkin varottava sellaista tuhoisaa dynamiikkaa, jossa tuotetaan välimatkaa “eksperttien” ja “tavallisten ihmisten” välille. Esimerkiksi asumiskamppailun tapauksessa aktivistit voivat päätyä olemaan tietoisempia muiden aktivistien perspektiiveistä kuin asukkaiden kokemuksista ja näkökulmista. Sen seurauksena voi päätyä priorisoimaan juuri järjestöjen intressejä (uusien jäsenten rekrytointi, hyvältä näyttäminen mediassa, aseman nostaminen neuvottelemalla viranomaisten kanssa jne.) asukkaiden tarpeiden ja intressien (kunnollisen asumisen turvaaminen) sijaan.

Tämä aktivistien ja asukkaiden välinen vieraantuneisuus voi ilmetä muun muassa turhana varovaisuutena. On totta, että vuokralakko on raskas taistelu eikä sellaiseen kannata lähteä kevein perustein. Mutta vastahakoinen asenne nykyolosuhteissa tuntuu siltä, että siinä kielletään tilanne, jossa monet ihmiset jo nyt elävät. Vuokralakko on vaarallinen, mutta nykyisessä kriisissä häädön vaara on jo muutenkin olemassa. Tuhansilla ihmisillä ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa vuokraansa, puhumattakaan niistä, jotka asuvat jo valmiiksi kadulla.

Erikoistuneen aktivismin vaarat ovat erityisen suuria, jos aktivistit ovat taloudellisesti etuoikeutetussa asemassa. On hienoa, jos hyvin toimeentulevien perheiden ihmisten päättävät kamppailla rinta rinnan varattomien ihmisten kanssa. Mutta sitä ei voi hyväksyä, jos nämä ihmiset määrittävät köyhien ihmisten kamppailun prioriteetit tai vauhdin. Kuten muutenkin etuoikeuksien kanssa, myös tässä tapauksessa niiden suhteen on oltava läpinäkyvä muille ja rehellinen itselleen, ja tuettava kamppailua sen määräilyn sijaan.

Rajoittunut mittaluokka tai sirpaleinen perspektiivi. On täysin ymmärrettävää, että pitkäaikaiset asumiskamppailun aktivistit kokevat laajapohjaisen vuokralakon epäilyttäväksi tai liian raskaaksi. Olisi jopa outoa, jos he eivät kokisi niin. Edellisistä vastaavan kokoisista vuokralakoista on kulunut jo lähes vuosisata. Samaan aikaan on kuitenkin pidettävä mielessä, että myös edellisestä nykyisen mittaluokan kriisistä on kulunut jo lähes vuosisata – ja vuokralakko on edelleen tehokas työkalu. Jonkinlaista mielenrauhaa voi tarjota se, että Torontossa ja Los Angelesissa viime vuosina vuokralakkoihin osallistuneet asukkaat ja järjestöt tukevat nyt vuokralakkoja aktiivisesti.

Mitä tulee kamppailun vaarallisiin jakolinjoihin, mielestämme on täysin mahdoton hyväksyä kutsuja, joissa ei huomioida asunnottomia ja paperittomia ihmisiä. Vaikka on ymmärrettävää, että monet lyhyen aikavälin muutoksia hakevat järjestöt keskittyvät rajoitetumpiin kysymyksiin, niiden ei pitäisi osallistua jakolinjojen luontiin kamppailujen sisään ja solidaarisuuden muodostumisen ehkäisyyn. Parannusten tarjoaminen asuntovelallisille ja vuokralaisten jättäminen pulaan on valtion ikiaikainen taktiikka. Tätä lähestymistapaa ei pitäisi uusintaa edes hyvillä tarkoitusperillä. Niinpä kaikkien lakkokutsujen pitäisi tukea häätöjen jäädyttämistä ja osoittaa tukea tyhjien asuntojen valtaamiselle, tai ainakin yhtyä kutsuihin, joissa näin tehdään.

Reformi-vallankumous-vastakkainasettelu. On suoraan sanottuna harhakuvitelmaa ajatella, että vallankumous voisi tapahtua ja kaikki sortavat rakenteet poistua hetkessä. Vallankumoukset ovat aina pitkiä kamppailuja. Yhtä lailla on virhe kuvitella, että kunnon reformeja voisi saavuttaa, ellei kasvata voimaa, joka uhmaa valtion valtaa. Valtiot huolehtivat talouden tarpeista ja yhteiskunnan kontrollista, eivätkä suojele niitä, jotka ovat hyödyttömiä näille päämäärille. Lähes kaikki suurimmat reformit on vallankumouksellisten liikkeiden, ei suinkaan reformististen liikkeiden ajamia.

Kysymykset valtion ja yhteiskunnallisten liikkeiden suhteesta, taktiikoista ja strategioista, ovat erittäin tärkeitä. Samaan aikaan on totta, että olemme vahvempia kun toimimme yhdessä; kun pieniin ja välittömiin voittoihin keskittyvät järjestöt yhdistävät voimansa niiden kanssa, jotka kamppailevat riiston pohjimmaisia lähteitä vastaan ja tähtäävät yhteiskuntaan, jossa riistoa ei enää ole. Loppujen lopuksi kamppailumme muodostavat ekosysteemin. Emme koskaan vakuuta koko maailmaa ajattelemaan samalla tavalla kuin itse ajattelemme, tai dominoimaan yhteiskunnallisia liikkeitä. Se, joka pyrkii tällaiseen, ainoastaan heikentää liikettään. Sen sijaan meidän tulisi rakentaa toimivia suhteita ja solidaarisuutta saman kamppailun eri osatekijöiden välille, jakaa kaikki kun se on mahdollista ja, jos se ei ole mahdollista, jatkaa enemmän tai vähemmän samansuuntaisilla poluilla. Jotta tämä toimisi käytännössä, on tärkeää kunnioittaa kaikkien tekemää työtä oli se sitten miten reformistista hyvänsä ja myös olla haukkumatta toisia liian “radikaaleiksi”.

Jos ihmisellä menee puolet toimeentulosta vuokranmaksuun, on ymmärrettävää että hän arvostaa laillista vuokrasääntelyä; jos jollakulla ei ole varaa yksityiseen sairausvakuutukseen, on ymmärrettävää että hän arvostaa julkista terveydenhuoltoa; jos joku asuu vallatussa asunnossa, on ymmärrettävää että hän arvostaa häätöjen jäädyttämistä; on ymmärrettävää, että siirtolainen arvostaa laillista suojaa karkotuksia vastaan. Niiden, jotka eivät itse koe tällaisia tilanteita, pitäisi lähestyä ihmisiä ensisijaisesti empaattisesti ennen kuin luo jäykkiä mielikuvia heidän poliittisista ajatuksistaan.

Samaan aikaan monet meistä, jotka elävät prekaareissa olosuhteissa, eivät halua tehdä siitä mitään identiteettiä. Meidän on mentävä ongelmien juurille. Julkinen terveydenhuolto ja vuokrasääntely ovat hienoja asioita, mutta lakiuudistukset ja julkiset palvelut eivät ole meidän käsissämme, vaan valtion käsissä, eikä niistä ole mitään iloa, kun hallitus päättää että niiden ylläpito ei sovi sen intresseihin. Miksi tämä pandemia ylipäänsä johti niin suureen kriisiin? Siksi, että valtiot ovat jatkuvasti heikentäneet julkisen terveydenhuollon laatua.

Lyhyen aikavälin toimet ovat välttämättömiä, mutta niin on myös vallankumouksellinen perspektiivi – ainakin niille, jotka eivät halua kamppailla koko elämäänsä pelkistä leivänmuruista ja pysyäkseen elossa.

---

Joitakin johtopäätöksiä

Kapitalismi on maailmanlaajuista. Valtiot tukevat toinen toisiaan globaalilla tasolla. Vallankumous yhdessä paikassa ei ole mahdollinen, ainakaan pitkällä aikavälillä. Internationalistinen perspektiivi on välttämätön näin pandemian, muukalaisvihan, rajojen ja ylikansallisten yhtiöiden aikoina. Internationalismi on kuitenkin ollut verrattain heikkoa viime aikoina. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa on ollut lakkoja ja kapinoita, kamppailuja maksuttoman joukkoliikenteen puolesta, oikeistolaisia vallankaappauksia, kuukausien kamppailuja ja lukuisia kuolleita tovereita. Mutta miten siihen on reagoitu? Hong Kongissa autoritaarista hallintoa vastaan kapinoitiin lähes vuoden ajan. Miten siihen reagoitiin? Ranskassa keltaliivit ovat antaneet kaikkensa leikkauspolitiikkaa vastaan. Miten siihen reagoitiin?

Vapautta ja arvokkuutta tavoittelevien ja riistoa vastustavien liikkeiden on oltava maailmanlaajuisia. Kärsimme juuri nyt kaikkialle ulottuvasta pandemiasta, ja vahvimmat valtiot, kuten Yhdysvallat ja Kiina, vastaavat kriisiin joko apatialla ja tappavalla epäpätevyydellä tai totalitaarisella kontrollilla, kuten droneilla, reaaliaikaisella gps-seurannalla, lukemattomilla valvontakameroilla ja kasvojentunnistusohjelmilla.

Vuokralakot leviävät jo useissa uusliberaalia politiikkaa toteuttavissa maissa, joissa suuri osa ihmisistä on vaarassa menettää kotinsa. Jos emme kykene nyt kansainvälistämään kamppailujamme, milloin sitten pystyisimme?

“On välttämätömtä, ettei kukaan elä päällämme imien vertamme ja kieltäen oikeutemme elämään.”

-Virginia Bolten

Katso myös

• Pandemiakommunismi on lääke koronakapitalismiin