Tähän päivään – perjantai 8.11.2019 – mennessä Chilen hallitus on käyttänyt kokonaista kolme viikkoa kansannousun tukahduttamiseen, vaihdellen strategioitaan brutaaliuden, eripuran kylvämisen ja huijaamisen välillä, onnistumatta patoamaan vastarinnan tulvaa. Viime viikkojen tapahtumat tarjoavat meille hyvän pohjustuksen valtion repression strategioihin, ja siihen kuinka olla niitä ovelampi ja päihittää ne.

Lokakuun 6. päivä ahneen miljardööri Sebastián Piñeran johtama Chilen hallitus ilmoitti uusista leikkauksista jotka köyhdyttäisivät jo valmiiksi ahtaalla olevia Chileläisiä entisestään. Auktoriteettien kannalta harmillisesti tämä oli ajankohtaan nähden sopimaton hetki pusertaa jo valmiiksi levotonta väestöä. Seuraavana päivänä Ecuadorissa tuhannet alkuperäisasukkaat saapuivat pääkaupunkiin vastustaakseen paikallisia leikkauksia, vallaten parlamenttitalon ja taistellen poliisia vastaan. Lokakuun 14. päivä Ecuadorin hallitus luovutti ja perui leikkaukset.

Samana päivänä Chilessä opiskelijat syöksyivät toimintaan, organisoiden sarjan julkisia, suuria pummilla matkustamisia protestoidakseen joukkoliikennelippujen hintojen korotuksia vastaan. Nämä huipentuivat lokakuun 18. päivä yhteenottoihin, vandalismiin ja tuhopolttoihin, jotka vahingoittivat 16 bussia ja 78 metroasemaa, sekä useita pankkeja ja muita tärkeitä rakennuksia, mukaanlukien italialaisen energiayhtiön Enelin päämaja. Piñera julisti kostoksi hätätilan ja ulkonaliikkumiskiellon, yrittäen nuijia väestön takaisin kuuliaisuuteen.

Tuhopolttojen on spekuloitu olleen turvallisuusjoukkojen tekemiä tai vähintäänkin sallimia. Chilen poliisi tunnetaankin hyvin salaisista operaatioistaan, ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelut ovat tehneet vaikka minkälaisia temppuja häiritäkseen yhteiskunnallisia liikkeitä Chilessä ja muualla. Toisaalta, usein kun tavalliset ihmiset onnistuvat saamaan yliotteen auktoriteeteista, pitävät ihan kaikkialla ympäri maailman ne, jotka tunnustavat vain valtion historian ainoana päähenkilönä tätä valtion false flag -toimintana. Onko todella mahdollista että kaikki lokakuun 18. tuhopoltot olisivat olleet poliisien tekemiä? Mitä hallitus hyötyisi oman joukkoliikenneinfrastruktuurinsa tuhoamisesta? Vaikka poliisin syyttäminen tuhopoltoista saattaa vaikuttaa strategiselta poliisin legitimiteetin tahrimiselta, voi sillä olla sivuvaikutuksena sorrettujen vihan suuntaaminen liikkeen radikaaleimpia tai vastakkainasettelevimpia osallistujia vastaan, syyttäen näitä absurdisti poliisin soluttautujiksi. Sen sijaan että legitimoitaisiin niitä vastakkainasettelevia taktiikoita joita voimakkaan liikkeen on joskus käytettävä, tuollainen lähestymistapa vihjaa meidän tarvitsevan parempia poliiseja.

Vaikkei meidän pidäkään vähätellä valtion kykyä toimia irrationaalisesti omia intressejään vastaan, on lannistavaa olettaa yhteiskunnallisten liikkeiden olevan kykenemättömiä vastakkainasetteleviin taktiikoihin. Tuhopolttoihin liittyvät salaliittoteoriat häivyttävät niiden strategisuuden. Valtion false-flag operaatioiden tavoitteena olisi liikkeen saattaminen huonoon valoon, ei itse kriisin syventäminen. Tässä mielessä on todennäköisempää että raportit epäilyttävien ihmisten tekemistä hyökkäyksistä työväenluokkaisille kauppatoreille kertovat todellisista poliisin tai äärioikeiston operaatioista, tai että poliisi olisi salannut osan tekemistään murhista raahaamalla uhrit palavien rakennusten sisälle; näissä tapauksissa ainakin motiivi olisi selvä. Mutta auktoriteetit eivät olisi hyötyneet konfliktin dramaattisesta kärjistämisestä metroasemia polttamalla. Oli kyse sitten kääntöporttien tuhoamisesta tai kokonaisten asemien polttamisesta, tekivät mielenosoittajat elämiensä epätoivoisista olosuhteista ongelman myös hallitsijoilleen nimenomaan estämällä yhteiskunnan normaalin toiminnan. Liikkeestä ei olisi ikinä tullut näin voimakas ilman omaisuuden tuhoamista.

Joka tapauksessa, Piñera perui metrolippujen hinnankorotuksen lokakuun 19. eli jo seuraavana päivänä. Korotuksen perumisen nopeus todistaa hänenkin tienneen menneensä liian pitkälle. Jos hän olisi voinut odottaa ja perua korotuksen vasta myöhemmin, olisi hän voinut antaa sillä mielenosoittajille onnistumisen tunteen ja saada heidät sillä pois kaduilta. Sen sijaan, koeteltuaan jo onneaan, hänen täytyi perua se heti purkaakseen yleistä kaunaisuutta edes hieman ennen kuin kriisi syvenee entisestään. Hän ei onnistunut.

Hallituksille myönnytysten tekemisen tavoitteena on huijata tarpeeksi ihmisiä pois kaduilta jotta jäljelle jääneiden eristäminen ja päihittäminen onnistuu. Lokakuun 20. päivä Piñera laajensi poikkeustilan koskemaan suurinta osaa maata, julistaen armeijan päämajasta käsin hänen hallituksensa olevan “sodassa voimakasta ja leppymätöntä vihollista vastaan.” Tämä ele, ja erityisesti paikka josta hän puhui, olivat ei niin peitelty julistus hänen aikomuksistaan palauttaa Chile Pinochetin diktatuurin aikaisen murhanhimoisen valtioväkivallan alle.

Vaan jälleen kerran ihmiset kaduilla eivät luovuttaneet. He jatkoivat mielenosoituksia vaikka armeija haavoitti ja tappoi ihmisiä, ja he torjuivat auktoriteettien yritykset kylvää hajaannusta keskuuteensa, pitäen kiinni samasta yhtenäisyydestä joka on antanut myös Hong Kongin liikkeelle sen pitkän iän.

Tämän takia Piñeran oli lokakuun 23. päivä pakko ilmoittaa kaikkien viimeaikaisten leikkausten perumisesta, sekä joistain vähäisistä uudistuksista joita Chileläiset ovat kutsuneet “ruuantähteiksi” (“table scraps”).

Chileläiset ymmärsivät jälleen olla tyytymättä tähän. Samana päivänä Chilen ammattiliitot julistivat yleislakon. Lokakuun 25. tapahtui Chilen historian suurin mielenosoitus, jossa 1.2 miljoonaa ihmistä marssivat Santiagon kaduilla osoittaakseen tukea liikkeelle joka oli saanut alkunsa massiivisesta julkisesta rikollisuudesta ja joka jatkui uhmakkaana vastoin hallituksen suoria määräyksiä.

Tämä oli Piñeralle valtava häviö. Se osoitti, ettei hän voinut ratkaista tätä tilannetta raa’alla voimalla eikä myöskään pikkumaisella lahjonnalla. Tämän takia hän lupasi lokakuun 26. lopettaa poikkeustilan, ja vaihtaa joitain ministereitä hallituksestaan, luopumatta kuitenkaan itse vallasta. Hän myös vaihtoi retoriikkaansa, onnitellen Chileläisiä “rauhanomaisesta” mielenosoituksesta ja yrittäen erottaa “lainkuuliaiset perheet” ja “rikolliset huligaanit” toisistaan.

Kerrataanpa: Kun Piñera ei onnistunut tukahduttamaan liikettä poliisiväkivallalla, hän pelasi aikaa perumalla lippuhintojen korotuksen, ja julisti samalla poikkeustilan ja kutsui armeijan hätiin. Kun tämä ei toiminut, hän vaihtoi uuteen hajottamisen ja hallitsemisen strategiaan jossa hän mairitteli Chileläisten enemmistöä vihjaamalla heidän huoltensa olevan legitiimejä ja samalla mustamaalasi niitä rohkeita mielenosoittajia jotka olivat pistäneet liikkeen alulle.

Nyt kun tilanne vaikuttaa tasaantuneen – vaan ei rauhoittuneen – yrittää Piñera jälleen palata alkuperäiseen raa’an voiman strategiaansa. Marraskuun 7. päivä hän esitteli sarjan lakeja jotka koventavat rangaistuksia joita annetaan militanteista taktiikoista, mukaanlukien itsepuolustuksesta poliisia vastaan ja henkilöllisyytensä peittämisestä valtion valvontaa vastaan. Hän onnittelee liikettä sen saavutuksista ja samalla iskee kovaa niitä keinoja vastaan joilla liike ne saavutti.

Yli 7 000 ihmistä on pidätetty ja tuhansia on haavoittunut. Vaikka valtion syyttäjien lojaliteetit lepäävät ilmiselvästi valtion virkapukuisten palkkasotilaiden puolella, myöntävät hekin yli 800 pahoinpitelyn, kidutuksen ja raiskauksen tapahtuneen poliisin käsissä. Piñera on ilmaissut “täyden tukensa” poliisin ja armeijan käytökselle näiden tapahtumien aikana, ja nyt hän sanoo ettei kaikki tämä brutaalius ole vieläkään tarpeeksi. Ihmisten pidättämisen, pieksemisen, ampumisen ja tappamisen lisäksi hän haluaa poliisin ja armeijan voivan vangita entistä helpommin pitkiksi aikaa lukemattomia ihmisiä.

Ilman opiskelijoiden järjestämiä joukko-laittomuuksia ei liike olisi lähtenyt käyntiin alkuunkaan, siitä ei ole epäilystäkään. Se ei olisi levinnyt maanlaajuiseksi ilman vandalismia, tuhopolttoja ja itsepuolustusta poliisin hyökkäyksiä vastaan. Se ei olisi muodostanut vastauksen vaativaa kriisiä ilman ryöstelyä ja häiriöitä. Se joka pyrkii erottamaan “lainkuuliaiset” osallistujat “rikollisista” väittää todellisuudessa ettei koko liikettä pitäisi olla olemassakaan. Ne ovat pyrkimyksiä varmistaa, ettei vastaavanlaisia liikkeitä pääse syntymään enää ikinä uudestaan.

Olemme nähneet tämän monesti ennenkin. Fergusonin mellakoita seurannut poliisin ja valkoisen ylivallan vastainen liike lähti käyntiin siksi, koska sen alkuperäiset osallistujat hyökkäsivät avoimesti poliiseja vastaan, polttivat rakennuksia, ja kieltäytyivät jakamasta itseään “väkivaltaisiin” ja “väkivallattomiin” ryhmiin. Itse demokratia – se järjestelmä jolla Chileä, Yhdysvaltoja ja niin monia muita maita hallitaan – lähti käyntiin räikeästä laittomuudesta. Ilman rikollisia vallankumouksellisia eläisimme vieläkin perinnöllisten monarkkien alla.

Jälleen kerran tämä liike Chilessä seisoo ratkaisevan vaiheen edessä. Jos enemmistö sen osanottajista hyväksyy Piñeran kehut ja onnittelee itseään “rauhanomaisuudesta” ja “rehellisyydestä” vastakohtana “rikollisuudelle”, pystyy Piñera puskemaan läpi ankaria toimenpiteitä varmistaakseen etteivät Chileläiset pysty vastustamaan leikkauksia enää koskaan uudelleen. Tämän sijaan “rikollisten” taktiikoiden täytyy levitä jokaiselle rehelliselle kansalaiselle ja jokaiselle joka vilpittömästi haluaa rauhaa. Piñera, tai kukaan muukaan joka pyrkii hallitsemaan voimalla ei tule koskaan luomaan rauhaa. Rauha voi syntyä vain silloin kun heidän totalitaristiset pyrkimyksensä torjutaan.

Ymmärtääksemme mitä Piñera haluaa, meidän pitää vain katsoa Egyptin tapahtumia. Saatuaan maan takaisin hallintaansa sotilasvallankaappauksella 2013 ja otettuaan käyttöön samankaltaisia toimenpiteitä joita Piñera ehdottaa nyt, kenraali al-Sisi murskasi kaikenlaiset protestit. Nyt hän pyrkii pysymään vallassa vähintäänkin vuoteen 2034 asti. Kuten sanonta kuuluu, he jotka tekevät vain puolikkaan vallankumouksen kaivavat omaa hautaansa.

Panokset ovat siis kovat. Chileläisten mielenosoittajien on pysyvästi vietävä legitiimiys valtiovallan välineiltä kuten poliisilta, tuomioistuimilta ja armeijalta, vieden näiltä kyky ylläpitää järjestystä minkäänlaisella brutaaliuden, myönnytysten ja syytteiden yhdistelmällä. Se on ainoa tie ulos tästä uusliberaalin leikkauspolitiikan painajaisesta.

Tällä tavalla liikkeet voittavat sortavia hallituksia vastaan: voittavalla yhdistelmällä vastakkainasettelevaa suoraa toimintaa, solidaarisuutta eri väestöryhmien ja taktiikoiden välillä, sinnikkyyttä ja strategista innovaatiota. Tämän Chilen liike on meille jo todistanut.

Tukeaksemme Chileläisiä tovereitamme olemme järjestäneet tekstiemme The Illegitimacy of Violence, the Violence of Legitimacy ja What They Mean When They Say Peace käännöksen ja uudelleenkuvituksen. Molemmat tekstit käsittelevät näitä aiheita. Toivomme tovereillemme voimia tuleviin kamppailuihin. Jokaisen Piñeran on kaaduttava.

La Ilegitimidad de la Violencia, la Violencia de la Legitimidad

A Qué Se Refieren Cuando Hablan de Paz?

---

---