Ranskan Tasavalta vaikuttaa olevan käännekohdassa, fundamentaalisessa katkoksessa suhteessa siihen miten hallinta on toiminut viimeiset kolmekymmentä vuotta. Kaikki vaikuttaa viittaavan siihen, että rasismin ja väkivaltaisen poliisivalvonnan on johdettava joko tyranniaan tai provosoitava kansannousu. Nämä kaksi puolta – tyrannia ja kapina – määrittävät hetkeä jota elämme tänä päivänä Ranskassa. Konfrontaatio on nyt pysyvä. Seuraavassa raportissa, toisessa Ranskan vaaleja ennen julkaistavista teksteistä, tutkimme näitä kehityskulkuja ja mahdollisuuksia vallankumouksellisille liikkeille Ranskassa.

Tänään, puolitoista vuotta poikkeustilan julistamisen jälkeen, me laskemme kuolleita, haavoittuneita ja vangittuja. Ranskassa on jo kauan kuollut vuosittain kymmenestä viiteentoista ihmistä poliisin käsissä joka vuosi, aina pienituloisten ihmisten naapurustoissa. Väkivallan määrä on kuitenkin noussut poikkeustilan alla, laajentuen koskemaan koko väestöä. Tämä mukamas poikkeuksellinen hallinto, jonka Ranskan presidentti julisti 13. marraskuuta 2015 tapahtuneiden hyökkäysten jälkeen, antaa poliisille lisää valtuuksia pidättää ihmisiä, ratsata tiloja ilman lupaa ja kieltää mielenosoituksia. Tällä on taustansa kolonialismissa: poikkeustilaa koskeva lainsäädäntö hyväksyttiin huhtikuussa 1955, Ranskan miehittäessä Algeriaa.

Poikkeuksellisen hallinnon tarkoitus oli tuohon aikaan kukistaa voimalla Algerian kansallinen liike poistamalla valtion tukahduttamistoimilta kaikki lailliset rajoitteet. Sen poliisille antamat erityisvaltuudet johtivat kidutuksen ja pikaoikeudenkäynnillä määrättyjen teloitusten yleistymiseen Algeriassa ja myös Ranskassa. Poikkeustila on mielivaltaisen tukahduttamisen ja turvallisuushallinnon perustamisen tunnusmerkki; se raivaa tietä kiihtyvälle rasistiselle väkivallalle ja keskitysleirien avaamiselle, tekemättä mitään uusien terrorihyökkäyksien estämiseksi.

Identiteettiin pohjautuvan diskurssin leviäminen ympäri poliittisen luokan kirjoa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on johtanut tähän: tiettyjä väestönosia koskevien kategorioiden nimeäminen vihollisiksi, luoden salaisen sodan kansallisen alueen sisäpuolella, jota oikeuttaa rasistinen puheenparsi ja poliisin legitimisoiminen. Joulukuussa 2015, kuukausi poikkeustilan julistamisen jälkeen, poliisit hakkasivat brutaalisti Zohra Kraikerin ja hänen kaksi poikaansa. Heinäkuussa 2016 Adama Traoré kuoli gendarmerien (armeijapoliisin) käsiin 24 vuoden iässä. Helmikuussa 2017 poliisi pahoinpiteli ja raiskasi pamppua käyttäen 22-vuotiaan Theo nimisen miehen. Maaliskuussa 2017 poliisi murhasi Liu Shaoyon, 56-vuotiaan Kiinan kansalaisen, hänen lastensa edessä kotiovella.

Sisäiset viholliset

Kolmenkymmenen vuoden aikana tehtyä sisäisten vihollisten nimeämistä ja työväenluokkaisten kaupunginosien käyttämistä tukahduttamistoimenpiteiden laboratoriona otetaan nyt käyttöön kaikkien mielenosoittajien kohdalla. Poikkeuksellisen hallinnon perintöön kuuluu, että sillä on taipumus laajentua. Ensimmäinen luvaton mielenosoitus poikkeustilan alla johti 344 ihmisen pidätykseen, joista ketään ei syytetty yhdestäkään rikoksesta; tästä tuli lähtökohta kaikelle mitä sen jälkeen tapahtui. Poliisi on pidättänyt ja vahingoittanut tuhansia mielenosoituksen osallistujia viimeisen vuoden aikana, siitä riippumatta olivatko ne luvallisia vai luvattomia. Ainakin 2031 poliittista aktivistia ja ammattiliittojen jäsentä on joutunut oikeuden eteen kuluneen 13 kuukauden aikana.

Ranska on poliisivaltio. Yhtäkään poliisia ei ole tuomittu, edes murhasta, jos poliisien ammattiliitot ovat tukeneet heitä. Viimeisten kuukausien aikana aseistetut, naamioidut ja aggressiivinen poliisikunta on itse järjestänyt kymmeniä luvattomia mielenosoituksia. Presidentinpalatsi otti poliisit vastaan ja he saivat 250 miljoonaa euroa uusiin aseisiin. Kaksi kuukautta myöhemmin hyväksyttiin laki, joka höllensi poliisin itsepuolustusta koskevaa lainsäädäntöä, antaen heille luvan tappaa. Liu Shaoyon murha tapahtui ainoastaan kuukauden myöhemmin.

Ulkoiset viholliset

Valtion totalitaarinen käännös ja institutionalisoitu rasismi on vielä ilmeisempää siirtolaisten kohdalla. He kärsivät kadulla eläen kylmästä ja sairauksista; heitä epäinhimillistetään, häiritään ja vangitaan. Viranomaiset saapuvat aikaisin aamulla, ottavat aseman naapurustossa jossa siirtolaiset nukkuvat yhdessä ja piirittävät heidät jo tutuksi käyneellä karsinoimisella. Joskus he saartavat kokonaisen naapuruston, sulkien sisään kaikki kiinni samaansa ihmiset, mukaan lukien alueen asukkaat. Poliisiasemilla siirtolaisia pyydetään usein allekirjoittamaan OQTF-lomake (jossa suostutaan poistumaan Ranskan alueelta seuraavan 30 päivän sisällä) väärillä perusteilla, jonka mukaan kyseessä on paikkaa majoitustilasta koskeva hakemus.

Vuoden 2016 heinäkuun 31. ja joulukuun 1. päivän välillä yli 5000 siirtolaista pidätettiin kadulla, jotkut toistuvasti. Yli 200 laitettiin säilöönottokeskuksiin ja sadoille annettiin käsky poistua Ranskasta. Silloin kun poliitikot eivät yksinkertaisesti kiellä tosiasioita, he käyttävät poikkeustilaa ja terrorismin pelkoa oikeuttamaan nämä poliisioperaatiot; todellisuudessa, nämä tapahtuvat lain marginaalissa, tarkoituksena varmistaa etteivät siirtolaiset vaadi oikeuksiaan. On olemassa ”hallinnollisen säilöönoton” keskuksia, jonne siirtolaiset lukitaan, syytettynä ainoastaan yhdestä rikoksesta: he eivät ole kansalaisia.

Peruttavissa oleva kansalaisuus

Ranska ylpeilee olevansa ihmisoikeuksien kotimaa. Tästä huolimatta hallituksen tai suvereenin antamat oikeudet voidaan kumota todellisen tai kuvitellun hätätilan perusteella. Kuten ihmiset Yhdysvalloissa, me elämme maassa joka voi kieltää oikeuksia ja laittaa ihmisiä listoille, usein puhtaasti poliittisista syistä. Hyökkäysten jälkeen, sattumalta samaan aikaan poikkeustilan julistamisen kanssa, presidentti ehdotti perustuslakiin lisättäväksi merkintää “la déchéance de nationalité”. Tämä tarkoittaa mahdollisuutta peruuttaa Ranskan kansalaisuus keneltä tahansa henkilöltä, joka syyllistyy rikoksiin ”joka muodostaa hyökkäyksen kansakunnan perimmäistä etua vastaan”. Tämä ehdotus on vedetty pois, virallisessa puheessa, mutta se jatkuu käytännössä. Valtion silmissä työväenluokkaisten alueiden asukkaat ovat alikansalaisia samalla tavalla kuin siirtolaiset ovat ali-ihmisiä.

Hallitsemista poikkeuksellisilla hallinnolla

Yhtä lailla kansalaisina näennäisesti pidettyjen ihmisten oikeuden voidaan kumota, jos he ylittävät valtion salliman ahtaan liikkumistilan. Tätä käytetään Antonin Bernanosin tapauksessa parasta aikaa. Hänet pidätettiin anonyymin ilmiantajan antaman todisteen perusteella – jonka lakimiehet myöhemmin paljastivat olevan kyttä – syytettynä poliisiauton polttamisesta äärioikeistolaisen poliisiammattiliiton kokoontumista vastustavassa mielenosoituksessa. Hänen syyllisyyttä ei ole koskaan todistettu; parhaimmillaan, häntä syytetään paikalla olemisesta kyseisessä mielenosoituksesta, tai ”antifasistiseen ympäristöön” kuulumisesta. Hän vietti tästä huolimatta 10 kuukautta vankilassa ”ennaltaehkäisevässä vankeudessa” odottamassa oikeudenkäyntiään. Sitten hän sai oikeuden odottaa vapaana ensimmäistä kuulemistaan, mutta tähän oikeuteen kuuluu pakotettu maanpakolaisuus: hänen on lähdettävä Pariisista asumaan pohjoisessa.

Oikeudenkäyntiä edeltävä vangitsemista ja maanpakolaisuutta on käytetty laajasti kuluneen puolentoista vuoden aikana. Tämä rangaistuksen muoto vie meidät takaisin keskiajalle, näyttäen miten kansalaisoikeudet voidaan lakkauttaa minä hetkenä tahansa.

Vastarinta

Ihmiset haastoivat poikkeustilan kaduilla ensimmäisestä päivästä alkaen. Marraskuusta 2015 lähtien pelkkä julkisella paikalla kokoontuminen on ollut kapinallinen teko.

Vuoden 2016 aikana nähtiin pitkä ja sinnikäs yhteiskunnallinen liike, mikä on harvinainen asia vasemmistolainen presidentin hallitessa. Lopuksi, autonomiset konfrontatiiviset elementit alkoivat päästä mielenosoitusten keulille – “le cortège de tête” – eikä taakse, joka kuuluu perinteisiin Ranskassa. Poliisiväkivallan lietsoessa kapinahenkeä yhä enemmän ja enemmän ihmisiä liittyi autonomiseen blokkiin haastaakseen poliisin. Jopa ”Nuit Debout” hylkäsi poikkeustilan.

Adama Traorén tukikomitea onnistui järjestämään esimerkillisen mobilisaation, raivokkaasta juridisesta tukahduttamisesta huolimatta. Poliisi lähetti useita murhatun nuoren miehen veljiä vankilaan tuhotakseen mobilisaation. Kuitenkin aina kun poliisin vahingoitti tai tappoi jonkun, se ainoastaan lietsoi mobilisaatiota: villejä mielenosoituksia nähtiin joka päivä kolmen viikon ajan Pariisissa ja sen lähiöissä poliisin raiskattua Theon. Myös Liu Shaoyon murha elvytti mobilisaatiota.

Joissain kaupungeissa ihmiset olivat niin raivostuneita, että Sosialistipuolueen ja pääministerin oli pakko perua tapaamisensa yhteenottojen pelossa. Tämä tapahtui Rennesissä, jossa mielenosoituksia ei koskaan ilmoiteta etukäteen poliisille – traditio joka on jatkunut siitä lähtien kun poliisi murhasi ammattiliiton jäsenen vuonna 1968. Siihen aikaan, kun tulossa olevien vaalien ehdokkaat kilpailevat keskenään poliisin selän turvaamisesta, ja yrittävät määritellä ”ranskalaisen identiteetin” selvästi rasistisin perustein, on miellyttävää huomata miten ihonväriä tai uskontoa vahvemmin määrittyvä identiteetti tiivistyy parhaiten ihmisten mielenosoituksissa huutamassa iskulauseessa: “Tout le monde déteste la police.”

Kaikki vihaavat poliisia.

Vaalit: Ainoastaan huonoja valintoja

Presidentinvaaleilla ei näytä olevan mitään vaikutusta tähän tilanteeseen, aivan kuin ne tapahtuisivat toisessa maailmassa. Ainoa merkittävä muutos on se, että eräät naamiot putoavat. Poliittisen eliitin korruptiotapaukset seuraavat toinen toisiaan.

Skandaalien sarja on vaivannut oikeiston kandidaattia. Ensinnäkin, hän palkkasi vaimonsa ja kaksi lastansa näennäisesti töihin senaatin rahoilla. Tämän jälkeen hänelle tarjottiin vaatteita, jotka Ranskan Afrikan uuskolonialisaatiota ajanut lobbaaja oli teettänyt mittatilaustyönä. Tätä seurasi kirjaamaton 50 000 euron laina, sitten tarjottiin kello ja lopulta sekkejä senaatilta. Sama kandidaatti sanoo, että vaikka hän tienaa 20 000 euroa kuukaudessa hänellä ei ole varaa laittaa rahaa säästöön. Hän esittää kurjistamisohjelman eläen itse samalla linnassa ja käyttäen hyväksi julkisia varoja. Hän on säilyttänyt tästä kaikesta huolimatta ehdokkuutensa ja sanoo olevansa lavastuksen uhri. Hän on alkanut radikalisoida puheitaan ja levittämään salaliittoteorioita kiihottaakseen kannattajakuntaansa. Tämän seurauksena hän puhuu samalla tavalla kuin äärioikeiston ehdokas Marine Le Pen, sillä molemmat kilpailevat samoista äänestäjistä.

Kolmas ehdokas on uusliberaali Emmanuel Macron. Aiemmin Macron toimi pankkiirina Rothschildissa ja nykyisen presidentin hallituksen jäsenenä, mutta hän silti väittää silti edustavansa katkosta suhteessa nykyisen poliittisen luokan toimintaan. Hän asemoituu näissä vaaleissa eurooppalaisuuden puolestapuhujana ja näin vaikuttaa olevan paras ehdokas, verrattuna Marine Le Penin todennäköiseen pääsyyn toiselle kierrokselle. Todellisuudessa hänen vaihtoehtonsa nationalistiselle eristäytymispolitiikalle on yksinkertaisesti uusliberalismin individualisoitua henkilökohtaista eristäytymistä. Hän haluaa jatkaa työlainsäädännön tuhoamista, jonka hän aloitti ollessaan budjetista vastaava ministeri; hän haluaa työntekijöiden kohtaavan pomonsa yksin, ilman heitä puolustavia ammattiliittoja tai lakeja. Tässä uusliberaalissa mallissa emme elä missään, matkustamme Uberilla yhdestä Airbnb:stä toiseen, ollen ”joustavia” markkinoiden edessä, tapaamatta ketään muita kuin niitä kenen kanssa teemme töitä ja käytämme palkkamme ainoastaan voidaksemme tehdä työtä.

Neljäs ehdokas on Jean-Luc Mélenchon, niin sanotun ”radikaalivasemmiston” ehdokas, joka on onnistuneesti vääristänyt itsensä vaikuttamaan muulta kuin sellaiselta – esimerkiksi laittamalla väkijoukot laulamaan itselleen kansallislaulua, jakamalla tuhansia ranskanlippuja tapaamisissa tai kannattanut asepalveluksen palauttamista. Hän ei edes ota riskejä ”radikaalivasemmistolaisena”; kuten koko Ranskan poliittinen luokka, hän on ottanut käyttöönsä identiteettiä koskevan puheenparren, jota aiemmin käytti ainoastaan äärioikeisto. Mélenchon on ehdokas joka lupaa uudistaa vasemmistoa vahvistaakseen valtiota.

Kannatusmittauksissa nämä neljä ehdokasta ovat tasavertaisia, joten on vaikea ennustaa ketkä pääsevät toiselle kierrokselle. Äärioikeiston ja uusliberaalien ehdokkaat vaikuttavat kuitenkin olevan suosikkeja. Voittaja tulee joka tapauksessa perimään ja ylläpitämään aiempien hallitusten pystyttämän tukahduttamiskoneiston. Tästä näkökulmasta vaalit tarjoavat ainoastaan huonoja vaihtoehtoja: haluammeko tulla avoimesti autoritaarisen hallituksen hallitsemaksi vai peitellysti autoritaarisen hallituksen hallitsemaksi?

Meidän pitäisi tarkastella miten monet ihmiset pidättäytyvät äänestämästä. Jokainen näistä neljästä ehdokkaasta väittää muodostavansa katkoksen suhteessa vallanpitäjiin, mutta he ovat kaikki kytkettyjä siihen joko suorien intressien tai luokkaintressien kautta. Yhä useampi ihminen vaikuttaa ymmärtävän tämän. Lisäksi vaalien pitäminen poikkeustilan ollessa yhä voimassa, mahdollistaen mielenosoitusten kieltämisen, herättää tilanteen ”demokraattiseen” luonteeseen kohdistuvia epäilyjä.

Kaikki nämä instituutiot ovat voimassa säilyttääkseen kapitalismin. Muutos ei ole mahdollinen ilman niiden haastamista suoraan, laajalle levinneellä mobilisaatiolla. Sitä paitsi, kuten kirjoittaja Georges Darien ilmaisi asian, ”Ainoastaan vallankumoukselliset ajattelevat rehellisyyden olevan mahdollista.” Elääkseen rehellisesti, meidän on murrettava ihmiskuntaa turmelevat hierarkiat.

Liikkeen tulevaisuus

Kaikista näistä syistä meidän antiautoritaarisella liikkeellä on valtava vastuu. Meidän on kyettävät toivottamaan kaikki luoksemme tulevat uudet ihmiset tervetulleeksi, tarjottava heille poliittisia näkemyksiä ja konkreettisia ehdotuksia, jotta voi laittaa käytäntöön. Jos epäonnistumme tässä, he voivat heilahtaa toiselle puolelle, jota määrittää identiteetti ja nationalistinen eristysoppi. Nyt on meidän aikamme. Meidän on noustava tämän aallon harjalle – tämän tilanteen jota olemme odottaneet jo kauan – tai kestää seuraukset.

Muutamia prioriteetteja:

• Ota vastuuta avoimuudesta uusien ihmisten suuntaan ja heidän tervetulleeksi toivottamisesta.
• Voimista hyökkäystä suojellen samalla osanottajia ja tukien tukahduttamistoimien kohteeksi joutuvia ihmisiä.
• Kehitä kykyä mahdollistaa useita eri tapoja olla mielenosoituksissa, sillä kaikki eivät voi välttämättä ottaa fyysisesti yhteen poliisin kanssa. Konfrontatiivisia taktiikoita pitäisi olla mahdollista tukea useilla eri tavoilla.
• Hallitse kertomusta. Ei riitä, että halveksii spektaakkelin yhteiskuntaa; meidän on päästävä sen ylittämään kykenevään valta-asemaan.
• Paranna elämää välittömästi. Tähän kuuluu kaikki liikkeemme kehittämät autonomiset käytännöt – sellaiset kuin vallattujen talojen avaaminen ihmisille, ruoan uudelleenjakelu sekä niiden auttaminen piiloutumisessa keillä on ongelmia poliisin kanssa, erityisesti siirtolaisten.
• Lopuksi, naura – naura paljon. Annetaan itsellemme syitä nauraa keksimällä toimintaa, joka on sekä offensiivista että nautinnollista.
• Kuvittele jotain parempaa kuin mihin tämä suljettu maailma pakottaa mielikuvituksemme. Selviytymisemme liittyy läheisesti kykyymme kuvitella maailma, joka on suurempi, vapaampi ja rikkaampi kuin millainen tämä riippulukkojen, yksityisomaisuuden ja pamppujen muuttumattomana esitetty pieni maailma on.

Tekstin on tuottanut Radical Cinema.