Neljä kuukautta Gazaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen Israelin armeija on pakottanut yli miljoona pakolaista Egyptin rajan reunalle ja pommittaa heitä ja uhkaa samalla käynnistää maahyökkäyksen heitä vastaan. Seuraavassa tekstissä Jonathan Pollak, joka on osallistunut pitkään Anarchists Against the Wall -järjestön toimintaan ja muihin kolonialismin vastaisiin solidaarisuuspyrkimyksiin, selittää, miksi meidän ei pitäisi odottaa kansainvälisten instituutioiden tai Israelin yhteiskunnan protestiliikkeiden lopettavan kansanmurhaa Gazassa, ja kehottaa tavallisia ihmisiä ryhtymään toimiin.
Liberaali israelilaislehti Haaretz hylkäsi tekstin lyhyemmän version, mikä on osoitus siitä, että toisinajattelun tila Palestiinassa ja Israelin yhteiskunnassa pienenee.
Puhe ihmisoikeuksista ei ole onnistunut pysäyttämään Gazan kansanmurhaa
Israelin ennennäkemätön hyökkäys Gazaan on kestänyt yli 120 päivää. Sen hirvittävät seuraukset ja kyvyttömyytemme lopettaa se pitäisi pakottaa meidät arvioimaan uudelleen näkökulmamme valtaan, käsityksemme siitä ja ennen kaikkea sen, mitä meidän on tehtävä taistellaksemme sitä vastaan.
Verenvuodatuksen, loputtomien kuoleman ja tuhon päivien, sietämättömän puutteen, nälän, janon ja epätoivon, taivaalta summittaisesti satavien tulen ja tulikiven ja valkoisen fosforin loputtomien öiden keskellä meidän on kamppailtava todellisuuden paljaiden ja rumien tosiasioiden kanssa ja muokattava strategioitamme uudelleen.
Virallisesti ilmoitetut kuolonuhrit — niiden monien palestiinalaisten lisäksi, jotka ovat edelleen hautautuneina raunioiden alle ja joita ei ole vielä otettu mukaan viralliseen laskentaan — merkitsevät jo nyt lähes 1,5 prosentin tuhoa Gazan kaistaleen kaikesta ihmiselämästä. Israelin kiihdyttäessä hyökkäyksiään Rafahiin näyttää siltä, että loppua ei ole näkyvissä. Pian joka viideskymmenes Gazan asukas on kuollut.
Rafahiin tällä viikolla tehtyjen Israelin ilmaiskujen seuraukset.
Israelin armeija aiheuttaa Gazan 2,3 miljoonalle asukkaalle ennennäkemättömän määrän kärsimystä ja kuolemaa, joka ylittää kaiken Palestiinassa tai muualla 2000-luvulla koetun. Nämä huikeat luvut eivät kuitenkaan ole läpäisseet niitä paksuja eristäytyneisyyden ja irrallisuuden kerroksia, jotka leimaavat israelilaista yhteiskuntaa ja Israelin länsimaisia liittolaisia. Tämän tragedian pelkistäminen tilastoihin näyttää pikemminkin haittaavan kuin edistävän ymmärrystämme. Se muodostaa kokonaisuuden, joka peittää alleen yksityiskohdat: luvut peittävät alleen niiden lukemattomien yksilöiden persoonallisuuden, jotka ovat kuolleet tuskallisen ja erityisen kuoleman.
Samaan aikaan Gazan verilöylyn käsittämätön laajuus tekee sen ymmärtämisen yksittäisten uhrien tarinoiden kautta mahdottomaksi. Toimittajat, katusiivoojat, runoilijat, kotiäidit, rakennustyöläiset, äidit, lääkärit ja lapset — liian suuri joukko, jotta siitä voisi kertoa. Jäljelle jäävät kasvottomat, nimettömät hahmot. Heidän joukossaan on yli 12 000 lasta. Luultavasti paljon enemmän.
Pysähtykää ja sanokaa tämä ääneen, sana sanalta: yli kaksitoista tuhatta lasta. Tapettu. Voimmeko jotenkin ottaa tämän vastaan ja siirtyä tilastojen ulkopuolelle ja ymmärtää kauhean todellisuuden?
Kylmät ja tylyt luvut peittävät alleen myös sadat tuhotut perheet, joista monet on pyyhitty kokonaan pois — joskus kolme, jopa neljä sukupolvea, jotka on pyyhitty pois maan päältä.
Näiden lukujen varjossa on yli 67 000 loukkaantunutta, joista tuhannet halvaantuvat loppuelämäkseen. Gazan terveydenhuoltojärjestelmä on tuhoutunut lähes täysin, ja hengenpelastavia amputaatioita tehdään ilman nukutusta. Gazan infrastruktuuri on tuhoutunut laajemmin kuin Dresdenin pommituksissa toisen maailmansodan lopussa. Lähes kaksi miljoonaa ihmistä — noin 85 prosenttia Gazan kaistan väestöstä — on joutunut siirtymään kotiseudultaan, ja Israelin pommitukset ovat tuhonneet heidän elämänsä, kun he suojautuvat kaistan vaarallisen ahtaaseen eteläosaan, jonka Israelin hallitus on valheellisesti julistanut ”turvalliseksi”, mutta jota se edelleen pommittaa sadoilla 2000-kiloisilla pommeilla. Nälkä Gazassa, jonka Israelin valtion politiikka loi jo ennen sotaa, on niin vakava, että se on kuin nälänhätä. Epätoivossaan ihmiset ovat turvautuneet rehun syömiseen, mutta nyt sekin on loppumassa.
Noin kuukausi sitten eräs tuttavani, joka pakeni Rafahiin Gaza Citystä sen jälkeen, kun hänen kotiaan pommitettiin siellä, kertoi minulle, että hän ja hänen perheensä olivat joutuneet muuttamaan väliaikaisesta turvapaikasta toiseen jo kuusi kertaa yrittäessään paeta pommeja. Hän sanoi epätoivoissaan: ”Ei ole ruokaa, ei vettä, ei ole paikkaa, missä nukkua. Olemme jatkuvasti janoisia, nälkäisiä ja märkiä. Olen joutunut kaivamaan lapseni esiin raunioista jo kahdesti — kerran Gazassa ja kerran täällä Rafahissa.”
Joulukuussa 2023 Israelin armeija nimesi Al-Mawasin yhdeksi Gazan kaistan ainoista ”turvallisista alueista”. Sadattuhannet pakolaiset pakenivat sinne ja löysivät vain kaistaleen karua maata ilman ruokaa, vettä tai sanitaatiota. Nyt Israelin armeija hyökkää myös niin sanottuja ”turvavyöhykkeitä” vastaan. Tässä kuvassa näkyy pakolaisleiri 9. helmikuuta 2024.
Näiden verivirtojen on murrettava apatiamme seinät. Kunpa aika pysähtyisi niin pitkäksi aikaa, että voisimme käsitellä suruamme. Mutta se ei voi. Se jatkaa kulkuaan, kun Gazaan putoaa lisää pommeja.
Vuosikymmeniä jatkunut epäoikeudenmukaisuus on tasoittanut tietä tälle. Nakbasta on kulunut noin 75 vuotta — 75 vuotta Israelin siirtokuntakolonialismia — mutta sen puolustajat kieltävät edelleen tosiasiat. Jopa sen jälkeen, kun Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) totesi, että on todellakin syytä pelätä, että Gazassa tehdään kansanmurhaa, Yhdysvallat ja monet muut Israelin länsimaiset liittolaiset ovat tosiasiassa pysyneet hiljaa.
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu kutsui tuomioistuimen pelkkää halukkuutta keskustella tapauksesta ”häpeäksi, jota ei voida poistaa sukupolvien aikana”. Tuomio on todellakin häpeällinen. Huolimatta siitä, että kaikki oli paljain silmin nähtävissä, tuomioistuin ei määrännyt Israelia lopettamaan tulitusta. Tämä on häpeäksi tuomioistuimelle itselleen ja sille ajatukselle, että kansainvälisen oikeuden pitäisi suojella niiden ihmisten elämää ja oikeuksia, joita kansakuntien sotilaallinen voima murskaa.
Epäilemättä sanotaan, että laki on luonteeltaan pikkutarkka ja että se ei tarkastele metsää kokonaisuutena vaan yksittäisiä puita. Tähän meidän on vastattava, että todellisuuden, tosiasioiden ja terveen järjen on oltava lain yläpuolella, ei sen alapuolella. Israel käyttää huomattavia voimavaroja taistelukentän legalismiin, jonka tarkoituksena on antaa suojaa sen murhaaville teoille. Tähän lähestymistapaan kuuluu todellisuuden pilkkominen ohuiksi viipaleiksi, jotka koostuvat itsenäisesti laillisesti hyväksytyistä havainnoista ja toimista. Kerrostalossa X oli sotilaskohde, mikä oikeuttaa yli kahdenkymmenen siviilin kuoleman; kerrostalossa Y asui Hamasin palkkaama palomies, mikä oikeuttaa suhteellisuusperiaatteen mukaisesti päätöksen tuhota kolme naapuriperhettä. Tällä käytännöllä ei kuitenkaan voida muuttaa kansanmurhavettä lailliseksi viiniksi. Kyse on oikeudellisesta kaasuvalotuksesta, joka pilkkoo todellisuuden palasiksi peittääkseen mielivaltaisen joukkomurhan.
Jos teurastus 1,5 prosenttia väestöstä neljässä kuukaudessa ei ole kansanmurha; jos Israelin tekoja ei pidetä niin vakavina, että tuomioistuin voisi määrätä sen välittömästi lopettamaan tappamisen, ei edes sen valossa, että tunnetut israelilaiset poliitikot ja lehdistön jäsenet, puhumattakaan Israelin presidentistä ja pääministeristä, yllyttävät avoimesti palestiinalaisten tuhoamiseen; kun rangaistuksen puuttuminen tällaisesta yllytyksestä ja tällaisista teoista hyväksytään sen sijaan, että ne leimattaisiin kansanmurhaksi yksinkertaisimmilla termeillä — silloin sanat, joita käytämme todellisuuden kuvaamiseen, ovat menettäneet kaiken merkityksensä, ja tarvitsemme kipeästi uutta kieltä, joka ei rajoitu vain juridiseen kielenkäyttöön.
Teurastajan veitsen jättäminen teurastajan käteen — Israelin jättäminen koskemattomaksi, häiritsemättömäksi — tarkoittaa sitä, että teurastuksen annetaan jatkua Gazassa. Tämä on kansainvälisen oikeuden ja sen noudattamisesta vastaavien instituutioiden jatkuva epäonnistuminen.
Tämä epäonnistuminen siirtää vastuun käynnissä olevan katastrofin lopettamisesta kansalaisyhteiskunnan harteille. Tämän pitäisi pakottaa meidät ylittämään tyhjät liberaalit ihmisoikeusparadigmat, jotka ovat korvanneet vapautuksen vasemmistopolitiikan hallitsevana diskurssina.
Seuraukset Israelin hyökkäyksestä al-Zawaidan pakolaisleiriin 7. helmikuuta 2023.
Tie eteenpäin
Viime vuosikymmeninä poliittisen vasemmiston kaapannut ihmisoikeuskeskustelu on vetänyt meidät pois vapautumisen ja tehokkaan toiminnan kehyksestä. Nyt on selvää, että meidän on palattava pois liberaalista ajattelusta, jotta voimme luoda uudelleen strategioita, jotka riisuvat aseista ja purkavat valtaa. Moraalinen osallisuus Israelin rikoksiin, jota edustaa kansainvälisen tuomioistuimen kieltäytyminen määräämästä välitöntä tulitaukoa, pakottaa meidät tekemään näin. Se tarjoaa vakuuttavan perusteen sille, että meidän kaikkien on irtauduttava nykyisestä epäonnistuneesta järjestelmästä.
Toisaalta todellisuus ei odota, että saamme asioista selvää. Emme voi vain odottaa, että ryhdymme toimiin ennen kuin olemme kehittäneet ja tehneet tunnetuksi uusia narratiiveja ja käsitteellisiä kehyksiä. Meidän on käytettävä kaikkia käytettävissämme olevia keinoja toimiaksemme juuri nyt.
Tarjoaako kansainvälinen tuomioistuin meille välineitä, joita voimme käyttää? Kansainvälistä tuomioistuinta pidetään kansainvälisen oikeuden korkeimpana oikeusasteena. Vaikka sillä ei ole itsenäisiä täytäntöönpanomekanismeja YK:n turvallisuusneuvoston lisäksi, sen päätöksiä ja oikeuskäytäntöä pidetään kansainvälisen oikeuden oikeuskäytännön perustana, ja ne sisällytetään usein kansallisten tuomioistuinten päätöksiin näissä asioissa. Huolimatta siitä, että tuomioistuin määräsi hyvin vähän toimenpiteitä Israelia tai käynnissä olevaa kansanmurhaa vastaan, se totesi, että on huomattavia syitä uskoa, että kansanmurha on käynnissä.
Koska tuomioistuin ei ryhtynyt mihinkään todellisiin toimiin Israelia vastaan, pitäisi olla selvää, että vastuu toimista kuuluu meille ja liikkeillemme. Onneksi tuomio saattaa myös antaa meille joitakin välineitä, joita voimme käyttää tässä ja nyt, kun kehitämme uusia vapautumisen puitteita. Yksi tällainen esimerkki on Kalifornian liittovaltion tuomioistuimessa äskettäin nostettu kanne, jonka tarkoituksena on määrätä Yhdysvaltain hallinto lopettamaan sotilaallinen tuki Israelille. Juttu hylättiin sillä perusteella, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ei kuulu tuomioistuimen toimivaltaan, mutta se kuitenkin totesi, että Israel syyllistyy uskottavasti kansanmurhaan Gazassa kansainvälisen tuomioistuimen tuomion perusteella.
Oikeudellinen peruste sille, että hallitusten on pidättäydyttävä osallisuudesta kansanmurhaan, on perusteltu Yhdysvaltojen ja monien muiden maiden lainsäädännössä. Alankomaalainen tuomioistuin määräsi hiljattain Alankomaiden hallituksen pysäyttämään osien toimittamisen F-35-hävittäjiin, joilla Israel pommittaa Gazan aluetta. Nyt saattaisi olla uskottavaa pakottaa useampia hallituksia määräämään asevientikieltoja, pakotteita tai muita toimenpiteitä kansallisten tuomioistuinten kautta.
Tällaiset strategiat johtavat kuitenkin siihen, että joudumme turvautumaan niin sanottuihin asiantuntijoihin, eivätkä ne auta meitä rakentamaan liikkeitä. Kansanmurhaa ei pysäytetä Israelin yhteiskunnan sisältä käsin. Paineen on tultava ulkopuolelta. Nyt on aika ryhtyä suoriin toimiin ja alhaalta ylöspäin suuntautuviin toimiin, kuten yhteisölähtöisiin boikotteihin, jotka kohdistuvat israelilaisiin tuotteisiin, niitä myyviin myyjiin, Israelin kulttuuri- ja propagandavientiin ja kaikkeen muuhun, mikä tukee maailmanlaajuista boikotti-, divestointi- ja pakoteliikettä. Tacoman sataman saarto tai niiden satamatyöläisten toimet eri puolilla maailmaa, jotka kieltäytyvät lastaamasta israelilaisia laivoja ja rahtia ja kuljettamasta aseita Israeliin, ovat esimerkkejä siitä, miten voimme ehkä edetä ja rakentaa ennakoivaa ruohonjuuritason liikettä.
Mielenosoittajat saartoivat tehtaan, joka valmistaa osia F-35-koneisiin, joita Israelin armeija on käyttänyt hyökkäyksessään Gazaan.
Meidän on tehtävä kaikki voitavamme pysäyttääksemme nyt tapahtuva kansanmurha, mutta on tärkeää, että lähestymme sitä askeleena kohti palestiinalaisten vapauttamista ja Israelin siirtokuntakolonialismin purkamista. Palestiinalaisten esittäminen pelkkinä uhreina, jotka ovat Israelin sorron armoilla, on joskus hyvää tarkoittava, mutta se pyyhkii pois heidän persoonallisuutensa ja toimijuutensa. Samalla kun pyrimme pysäyttämään Israelin sotakoneiston, meidän on ilmaistava, että tämä on osa taistelua Israelin kolonialismin lopettamiseksi, ja keskitettävä palestiinalaiset tämän tarinan päähenkilöiksi.
Ongelman juurisyyt
Israel on jo ennen Israelin valtion perustamista ollut rasistinen ja kolonialistinen yhteiskunta, jonka lähtökohtana on ajatus, että israelilaiset ovat pohjimmiltaan palestiinalaisia parempia. Tämä on Israelin poliittisen ajattelun valtavirta sekä sen oikealla että niin sanotulla vasemmalla siivellä. Tämä ajattelutapa on ollut syynä valtion perustamista edeltäneeseen palestiinalaisten joukkokarkotukseen, vuoden 1948 Nakban etniseen puhdistukseen sekä apartheidin ja sotilashallinnon eri muotoihin siitä lähtien. Itse asiassa Israelin historiassa on ollut vain yksi vuosi — vuosi 1966 — jolloin se ei ole asettanut sotilasdiktatuuria ainakin osaan palestiinalaisväestöstään.
Palestiinalaisten päivittäinen elämä Israelin vallan alla on jo kauan ennen nykyistä hyökkäystä Gazaan ollut jatkuvaa terroria väkivallan ja epävarmuuden keskellä. Palestiinalaisena oleminen tarkoittaa sitä, että kulkee tarkastuspisteen läpi tietämättä, vedetäänkö sieltä ulos ja pidätetäänkö läpitulija; se tarkoittaa siirtokuntalaisten väkivaltaa; se tarkoittaa sitä, että joutuu vankilaan hallinnolliseen pidätykseen tietämättä miksi tai kuinka pitkäksi aikaa; se tarkoittaa sotilaallista hyökkäystä keskellä yötä. Se on kaikkea tätä ja vielä pahempaa, päivästä toiseen, koko eliniän ja sukupolvien ajan. Yksi monista 7. lokakuuta tapahtuneista asioista oli se, että myös israelilaiset kokivat lyhyen aikaa yhteiskuntana tällaista eksistentiaalista kauhua, levottomuutta aiheuttavaa epävarmuutta ja turvattomuutta.
Lokakuun 7. päivän tapahtumilla on ollut niin suuri vaikutus Israelin yhteiskuntaan, että vielä tänäkin päivänä useimmat israelilaiset pitävät itseään narratiivin pääuhreina. Yksi seuraus tästä on se, että Israelilla on pakkomielle suhteuttaa Gazan kansanmurha lokakuun 7. päivän väkivaltaisuuksiin. Israelilaiset valittavat usein ICJ:n päätöksestä, että tuomioistuin ei maininnut 7. lokakuuta päätöksessään (itse asiassa se mainitsi sen). Samalla tällä kontekstivaatimuksella pyritään peittämään laajempi asiayhteys. Monet ihmiset, myös niin sanotussa vasemmistossa, ilmaisevat närkästyksensä, kun nykytilanne asetetaan Nakban, vuoden 1967 miehityksen tai meneillään olevan piirityksen yhteyteen. Tämän nurinkurisen logiikan mukaan kontekstin tarjoaminen koetaan israelilaisten kansanmurhaksi.
Palestiinalaiset lääkärit yrittävät epätoivoisesti pelastaa Israelin hyökkäyksessä loukkaantuneiden palestiinalaisten, myös lasten, henkiä.
Israelilainen rasismi oli yleistä ennenkin, mutta lokakuun 7. päivän jälkeen peittelemättömistä kansanmurhapuheista ja avoimista kehotuksista varsinaiseen kansanmurhaan on tullut normi. Israelin yhteiskunnassa ei ole mitään merkittävää liikettä kansanmurhaa vastaan. Protestiliikkeet, joita on olemassa, ovat kooltaan ja vaikutukseltaan mitättömiä, tai ne keskittyvät lähinnä vaatimaan panttivankien vaihtosopimusta tai Israelin sisäisiin asioihin, jotka muistuttavat ennen lokakuun 7. päivää vallinnutta oikeuslaitosta kannattavaa liikettä.
Gazan hyökkäyksen ja Israelin hallinnon laajempien näkökohtien vastarinnan pikkuruiset yksittäiset saarekkeet ovat niin pieniä, että ne olisi ymmärrettävä pyöristysvirheeksi, ei todelliseksi voimaksi. Ajatus siitä, että Israelin yhteiskunnassa on olemassa kolonialismin vastainen ja palestiinalaisten vapauttamista ajava liike, on harhakuvitelma. Jotta siirtokuntayhteiskunnan sisältä tulevat voisivat osallistua todellisen vapauden tulevaisuuteen vievän tien raivaamiseen, heidän on torjuttava Israelin kolonialismi perusteellisesti. Meidän on pidettävä mielessä, että vaikka haluaisimmekin olla osa ratkaisua, pysymme luonnostaan myös osana ongelmaa.
Kun lähestymme kansanmurhan jälkeistä tulevaisuutta, meidän on kysyttävä, miten tasa-arvoiset ajatukset säilyvät sodan, kuoleman ja tuhon runtelemassa todellisuudessa. Ei ole selvää miten voimme kuvitella ja luoda tulevaisuuden, joka voi ylittää lähimenneisyyden trauman, varsinkin kun otetaan huomioon, että vaikka raunio ja väkivalta saattavat vähentyä, kun hyökkäys on loppunut, Israelin sorto jatkuu.
Mikään ei ole vielä selvää kansanmurhan jälkeisestä tulevaisuudesta, ei myöskään se, miten palestiinalaisten vapautusliike kehittyy. Se on palestiinalaisten itsensä päätettävissä. Selvää on — ja sen olisi pitänyt olla selvää jo kauan ennen tätä — että kolonialismia vastustavat eivät saa paistatella sen antamissa etuoikeuksissa. Vapauteen johtavan tien tarkat yksityiskohdat ovat epävarmoja, mutta on kiistatonta, että ne, jotka haluavat auttaa sen tasoittamisessa, voivat osallistua siihen vain palestiinalaisliikkeen sisällä. Vastuu siitä, että löydetään keinoja tehdä niin ja ylittää pakotetun kansallisen identiteetin rajat, jotka on asetettu juuri sen estämiseksi, kuuluu niille, jotka haluavat tukea palestiinalaisia ja irrottautua kolonialismin rajoista.
